Miten suomalainen sivistys ja kulttuuri voisivat auttaa ylittämään yhteisen hyvän esteitä?

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Johannes Kananen
18.06.2024

Suomalainen sivistys on verrattain nuorta, mutta se on jo tuottanut rikasta kulttuuria ja menestystarinoita. Meillä on ollut maailmalle annettavaa. Miten voisimme jatkaa tällä tiellä ja mitä se merkitsisi juuri nyt? Snellmanin, Lönnrotin ja Runebergin kaltaiset hahmot olivat merkittävällä tavalla luomassa suomalaista kulttuuria ja sivistystä. Nämä 1800-luvulla vaikuttaneet henkilöt eivät loppujen lopuksi eläneet kovin monta sukupolvea sitten. Meitä voidaan verrata pohjoismaihin, mutta eurooppalaiset sivistyskulttuurit ja niiden pitkät perinteet ovat jotain, mitä meiltä puuttuu. Se on hyvä myöntää.

Ajatellaan vaikka Saksaa, jonka kulttuurihistoriasta löytyy sellaisia nimiä kuin Goethe, Schiller, Hegel ja Kant, jotka jo 1700-luvulla ilmensivät saksalaisen idealismin ymmärrystä elämän tärkeistä kysymyksistä. 1800-luvulla esimerkiksi Marx, Nietsche ja Husserl veivät tätä perinnettä eteenpäin omalla tavallaan. Voimme ihailla tätä rikasta sivistyskulttuuria, tunnustaa, että olemme sen rinnalla aika nuori. Mutta samalla voimme nähdä myös oman sivistyksemme arvon: sillä on annettavaa ihmiskunnan kulttuuriselle kehitykselle. Snellmanin ajoista lähtien sivistys on tarkoittanut tiedollista ja eettistä kehitystä, oman elämäntehtävän liittämistä osaksi kokonaisuutta. Suomessa sivistys ei ole ollut vain kulttuurieliittiä, vaan kaikkia ihmisiä varten.

Pohjoismaiden lahja maailman kulttuurihistorialle on ollut hyvinvointivaltio, joka rakennettiin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ehkä parhaiten maailmassa ja koko ihmiskunnan kulttuurihistoriassa tämä yhteiskuntajärjestys toteutti ideaalia, jonka mukaan jokainen ihminen on yhtä arvokas ja ansaitsee samat mahdollisuudet kehittää itseään ja osallistua yhteiskuntaan ja taloudelliseen toimintaan.

Suomalaisen kulttuurihistorian kannalta menestystarinoita ovat olleet peruskoulu, yliopistolaitoksen demokratisoituminen ja laajeneminen sekä rikas kansalaisyhteiskunta järjestöineen ja aloitteineen. Näiden arvoa ei voi mitata rahassa mutta ne tekevät Suomesta Suomen.

Mikä on kulttuurisen kehityksemme tila tällä hetkellä?

Näyttää siltä, että kulttuurissamme on paljon turhautumista, mikä syntyy, kun alistettu ja sorrettu väestönosa kokee, että yhteiskunta jakautuu yhä vahvemmin niihin, jotka käyttävät valtaa ja niihin, jotka joutuvat alistumaan muiden vallankäyttöön. Tämänlaisia kehityspiirteitä taloudessa ja politiikassa on ollut viimeiset kolmekymmentä vuotta. Tämä turhautuminen ei ole löytänyt rationaalisia kanavia ja tiloja ja siksi se purkautuu rasismina ja muukalaisvihamielisyytenä. Turhautumista ei kukaan ole onnistunut kanavoimaan positiivisena yhteiskunnallisena muutosvoimana.

Siksi ihmiset epätoivoissaan turvautuvat nationalismin aatteeseen, joka innostaa, mutta joka voi kääntää ihmisiä toisiaan vastaan. Nationalismi täyttää sitä ihanteiden tyhjiötä, johon edustuksellinen demokratiamme on ajautunut. Näin oli myös 1930-luvun Saksassa.

Nationalistinen liikehdintä ja heikommassa asemassa olevien sorto synnyttää vastareaktion. Esimerkkinä tästä olivat opiskelijoiden valtaukset yliopistoilla viime syksynä ja ammattiyhdistysliikkeen lakot ja mielenosoitukset.

Poliittinen oikeisto ja nationalistinen liikehdintä ovat yhdistäneet voimansa ja päätyneet hallitusvastuuseen. Paradoksaalisesti hallituksen ohjelma valjastaa hallitusvallan sortamaan ja alistamaan niitä, jotka ovat jo valmiiksi sorrettuja ja alistettuja. Kehysriihen päätökset leikata sosiaalipalveluista heijastelevat tätä, kuten myös työehtojen heikennykset ja lakko-oikeuden rajoitukset. Syntyy illuusio siitä, että sortajat ja alistetut voimaantuvat, kun he itse ovat alistamassa ja sortamassa muita. Tosiasiassa alistetut alistavat toisiaan.

Samalla terveydenhuoltomme on kriisissä. Yhtäältä hyvinvointialueiden ylläpitämään terveydenhuoltoon ei riitä resursseja, kutsumustyön tekijät uupuvat ja toisaalta kohtaamistyöstä puuttuu inhimillisyys, ihmisen kokonaisvaltainen huomioiminen.

Vastakkainasettelu ja kulttuurimme ongelmat – joista muun muassa Joel Haahtela kirjoitti äskettäin osuvasti – vie meidän huomiotamme pois siitä, mikä on oikeasti arvokasta. Mitä kulttuurimme nyt tarvitsisi ottaakseen seuraavan kehitysaskeleen?

Miten voisimme purkaa niitä jännitteitä, jotka ovat syntymässä?

Kun seuraa nykyistä julkista keskustelua syntyy vaikutelma siitä, että kaikki se, mikä on tärkeää, löytyy kulutuksen alueelta. Talouden pitäisi tuottaa ne tavarat ja palvelut, joita ihmiset tarvitsevat elääkseen. Koska yrityksillä on vaikeuksia suoriutua tästä tehtävästään, täytyy leikata valtion menoja. Elämän merkityksellisyys ei kuitenkaan synny kulutuksen alueella. Jos laajennamme ihmiskuvaamme esimerkiksi edellä mainitun sivistyskäsityksen pohjalta, oivallamme, että ihminen täyttää välittömät tarpeensa voidakseen toteuttaa omaa ihmisyyttään. Siihen kuuluvat hänen yksilölliset kykynsä ja hänen luova potentiaalinsa, joka kehittyy ja toteutuu koko elämänkaaren ajan.

Luovuus ja merkityksellisyys löytyy kulttuurin alueelta, mutta tätä emme oikein yhteisönä ymmärrä varsinkaan, jos toteamme, kuten valtiovarainministerimme, että ”kulttuuri on luksusta”. Se, mikä luo elämäämme merkityksellisyyttä on koko ajan ympärillämme tieteissä, taiteissa ja uskonnollisessa ja yhteisöllisessä elämässä, siinä, mikä on hyvää, kaunista ja totta. Kulttuuri on vapauden aluetta ja sen pitäisi olla tasapainossa muun yhteiskunnan kanssa. Talous – välttämättömyyden alue – on kuitenkin asettanut kulttuurielämämme alisteiseen asemaan. Meistä on tullut taloussysteemin osasia, hammasrattaita koneistossa vailla omaa tahtoa, kuten Joel Haahtela kirjoittaa.

Tärkeää on nyt vapauttaa kulttuurin alue talouden alistuksesta ja ihmisen kehityspotentiaalin, luovuuden ja ihmisyyden monien puolien itseisarvon tunnistaminen. On etsittävä tasapainoa vapauden, välttämättömyyden ja yhteisöllisen elämän välille. Näin jokainen ihminen voi löytää paikkansa yhteisössä. Vain näin voimme kehittää kulttuuriamme eteenpäin niin, että löydämme kulttuurina ja kansakuntana jälleen oman rakentavan paikkamme ihmiskunnan kokonaisuudessa sopusoinnussa toistemme ja muiden kulttuurien kanssa.

Johannes Kananen VTT, dos., opettaa sosiaalipolitiikkaa Turun yliopistolla. Hän on tutkinut pohjoismaisia hyvinvointivaltioita, niiden historiallisia ja nykyaikaisia muutoksia. Viime aikoina hän on tutkinut mahdollisuuksia laajentaa sosiaalipolitiikan tavoitteita niin, että sosiaalipolitiikka mahdollistaisi inhimillisen potentiaalin vapauttamisen kollektiivisella tasolla. Kananen toimii myös aktiivisesti talouselämän uudistusta edistävässä Terve raha -työryhmässä.