Miksi hengellisyyteen suhtaudutaan yliolkaisesti, onko uskominen ongelma?

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Katja Valaskivi
28.11.2022

Ennen viime joulua Journalisti-lehti teki jutun suomalaisten aikakauslehtien julkaisemista ”huuhaasisällöistä”. Otsikossa huuhaaksi nimettiin ufohavainnot ja horoskoopit. Myöhemmässä kolumnissa lehti rinnasti tähän huuhaaseen myös enkeliuskon. Huuhaan lisäksi näihin ilmeisen ei-legitiimeihin maailman tarkastelun tapoihin viitattiin käsitteellä ”rajatieto”.

Journalistin jutuissa kritiikin terä kohdistui lehtiin, jotka journalistin ohjeisiin sitoutuessaan olivat sitoutuneet oikean tiedon tuottamiseen. Kirjoittajan mukaan ne rikkoivat sitoumusta käsittelemällä ”huuhaata”, koska kyseinen sisältö ei ole vain epäilyttävää vaan suorastaan vaarallista: ”Avarakatseinen uushengellisyys voi varmasti tuoda ihmisille henkistä hyvinvointiakin, mutta entäpä suoranaisen epätieteelliset, väärää tietoa sisältävät ja tätä kautta mahdollisesti lukijalle vahingolliset jutut.” (Journalisti 11.12.2021)

Vastaavanlainen asennoituminen uskonnollisia ilmiöitä kohtaan on tutkitusti yleinen suomalaisessa ja laajemminkin pohjoismaisessa journalismissa. Asenne liittyy yhtäältä kapeaan käsitykseen julkisesta keskustelusta, jota pidetään vain rationaalisten argumenttien kenttänä. Toisaalta sen taustalla on sekularismi, sellainen käsitys maallistumisesta, jossa uskonto ilmiönä katoaa yhteiskunnasta modernisaation ja edistyksen myötä tai vähintäänkin häviää yksityiseen tilaan pois julkisuudesta.

Tällaisella julkisella sekularismilla ja rationalismilla on monenlaisia seurauksia.

Ensinnäkin tästä asenteesta seuraa, että hengellisyyttä ja siihen liittyviä sosiaalisia ilmiöitä on erittäin vaikeaa käsitellä neutraalisti ja kunnioittavasti valtavirtajournalismin piirissä. Institutionaaliseen uskontoon liittyvät ilmiöt pelkistyvät jutuiksi, joissa evankelis-luterilaista kirkkoa käsitellään lähinnä julkishallinnollisena elimenä tai islam yhdistyy ensisijaisesti väkivaltaan ja terrorismiin sen sijaan, että uskontoperinteitä käsiteltäisiin esimerkiksi hengellisinä tai uskonnollisina yhteisöinä. Tallaisia havaintoja teimme uskontojournalismia tarkastelleessa tutkimushankkeessamme (ks. Hokka et al 2013).

Toinen sekularismin seuraus on, että uskonnollisuutta ja hengellisyyttä kyllä käsitellään julkisuudessa paljonkin, mutta tila löytyy medioista, jotka ovat voimakkaasti taloudellisista lähtökohdista ohjautuvia. Aihepiiriin tartutaan esimerkiksi erikois- ja aikakauslehdissä (jollaisia Journalisti-lehti jutussaan arvosteli), populaarikulttuurisissa konteksteissa (kuten iltapäivälehdissä, draamasarjoissa tai vaikkapa 2019 Big Brother -kaudella) tai sosiaalisessa mediassa. 

Kaupallisuuteen nojaavan median toimintalogiikka korostaa hengellisyyden ja uskonnollisuuden niitä puolia, jotka provosoivat voimakkaita tunteita ja reaktioita ja herättävät näin maksavan yleisön huomion. Tällaiset provokaatiot puolestaan johtavat helposti identiteettikamppailuihin ja käsitysten polarisoitumiseen.

Kolmanneksi journalismissa kiinnitytään rationaalisuuden ja tieteen korostuksen rinnalla kulttuuriseen, historiallisesti vanhaan hierarkiaan, jossa ei-kristilliset ja varsinkin ei-kirkolliset uskonnollisuuden muodot tuomitaan taikauskoksi ja harhaoppisiksi – tai rajatiedoksi ja huuhaaksi. Kyse ei siis ole vain tieteellis-rationaalisesta maailmankuvasta, vaan myös erilaisten uskonnollisten näkemysten asettamisesta arvojärjestykseen.

Näin esimerkiksi salaliittoteoreettisiksi miellettyihin uskomuksiin taipuvaisia ihmisiä pyritään journalismissa käännyttämään vaikkapa faktantarkistuksen avulla tai uushenkisyydestä kiinnostuneita yritetään suojella ”väärältä tiedolta”. Sen sijaan ylösnousemukseen uskovia kristittyjä ei arkijournalismissa käsitellä vastaavalla tavalla.

Journalismi toistaa ja uusintaa siis yhteiskunnassa vallitsevaa episteemistä eli tiedollista hierarkiaa, jossa vastakkain asettuvat yhtäältä rationaalinen järki ja irrationaalinen tunne ja usko, toisaalta legitiimi uskonnollisuus ja ”rajatieto”. Tähän samaan kamppailuun asettuvat vaikkapa lääketieteen alalla vaatimukset ”puoskarilaista”.

Näitä tiedollisia hierarkioita valottaessani minulle huomautetaan monesti, että tiede on kuitenkin aivan ylivertainen järjestelmä maailman ymmärtämiseksi. Tarkoitukseni ei olekaan kyseenalaistaa tieteellistä menetelmää maailman tarkastelun välineenä, tieteentekijähän olen itsekin. Tiede on itseään korjaava, tietoa kumuloiva systeemi. Se on tiedon tuottamisen tapa, joka on kehittänyt itsesäätelymenetelmän ja säännöt, joiden rikkomisesta seuraa sanktioita. Myös journalismilla on itsesääntelyelimensä sekä journalistin ohjeet, joiden avulla pyritään huolehtimaan tiedon oikeellisuudesta.

Tieteellinen menetelmä tai tiedon oikeellisuuteen kiinnittyvä journalismi ovat kuitenkin eri asia kuin sokea usko tieteeseen ja rationaalisuuteen tai inhimillisten ilmiöiden, kuten uskonnollisuuden ja merkitysten etsimisen, normatiivinen arvottaminen. 

Ongelma ovat ”…suoranaisen epätieteelliset, väärää tietoa sisältävät ja tätä kautta mahdollisesti lukijalle vahingolliset jutut” tai haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kyyninen rahastaminen. Uskontojen, uskomusten ja maailmankuvien käyttäminen ihmisryhmien demonisoimiseen ja konfliktien lietsomiseen on myös ajankohtainen ongelma, joka ei kuitenkaan ratkea inhimillisyyden hengellisen puolen kieltämisellä.

Hengellisyyttä ja uskonnollisia ilmiöitä sekä niihin liittyviä tunteita ja sosiaalisuutta tarkastellaan ja tehdään näkyväksi esimerkiksi uskontotieteellisessä tutkimuksessa. On kipeästi tarpeen, että inhimillisyyden tätäkin puolta käsiteltäisiin monisävyisesti ja asiantuntevasti myös valtavirtaisessa journalismissa, ihmisten kokemuksia ja tunteita kunnioittavasti kuunnellen.

Katja Valaskivi
on Helsingin yliopiston uskonnon- ja mediatutkimuksen professori. Hän johtaa Uskonnon, median ja yhteiskunnallisen muutoksen tutkimuskeskittymää (HEREMES) ja työskentelee lisäksi tutkimusohjelmajohtajana datafikaation tutkimusohjelmassa Helsingin yliopiston humanistis-yhteiskuntatieteellisessä instituutissa (HSSH). Häntä kiehtoo loputtomiin se, millä kaikilla tavoin ihmiset muodostavat uskontoja, kollektiivisia käsityksiä ja uskomuksia maailmasta ja miten mediaympäristö, -teknologiat ja niiden taloudellis-sosiaaliset käytön tavat vaikuttavat merkitysten muodostamisen, kuulumisen ja erontekojen prosesseja.
Jos Katja ei olisi akateeminen tutkija ja opettaja, hän olisi kätilö. Koska hän ei ole kätilö, hän haaveilee vielä joskus pystyvänsä palaamaan rakkaaseen vapaaehtoistyöhönsä synnytysdoulaksi. Sitä päivää odottaessa maisterintutkielmien ja väitöskirjojen ”doulaminen” on palkitseva sekin.”

Henkilökuva: Mika Federley