Empatia voi olla myös sodan väline

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Anne Birgitta Pessi
1.9.2022

Äiti kuvassa tuijottaa kohti minua, pehmolelu sylissään. Vieressään lapseni ikäinen pikkukoululainen pelaa ipadillään. Aivan kuin me paria päivää aiemmin lentokentällä matkalla mummolaan. Vaatteetkin muistuttavat meidän tamineita. Mutta he eivät istu Helsinki-Vantaalla, vaan sodan keskellä Ukrainassa.

Myötätuntotutkija tutkii ja tarkkailee, hämmentyy. Tällainen kriisi herättää tunteiden valtavia ristivetoja, moraalinäkökulmien väistämättömiä vastakkainasetteluja ja pelkojen sykkyröitä. 

Saanko iloita, kun rupla sukeltaa ja Kremlin nettisivut kaatuvat? Onko Putinin motiivien medikalisoiva pohtiminen kyvyttömyyttämme puhua pahuudesta sen oikealla nimellä vai yritystä ymmärtää ihmistä nimeltä Putin? Voiko ihminen olla paha, vaikka uskon, ettei kukaan lapsi synny pahantahoisena? Kykenisinkö keskustelemaan kiihtymättä heidän kanssaan, jotka kokevat diktatuurin jämäkän turvalliseksi valtiomuodoksi? Tuleeko keskittyä empatiaan vai myötätuntoon vai mihin?

Hyvä paha empatia

Kun katson tuota ukrainalaisen äidin katsetta ja ipadiinsa uppoutunutta poikaa, liikutun. Heti perään koen syyllisyyttä siitä, että kuva viiltää minua selvästi syvemmälle kuin niin monen esimerkiksi Afrikan maan kriisien mediakuvasto. (Näköjään kirjoitankin niistä kuvista etäisemmin sanoituksin, mikä ihmeen `mediakuvasto´). Mutta tunteet eivät poistu pakottamalla. En saa kuvaa mielestäni, juuri tätä kuvaa.

Empatiasta puhutaan nyt paljon, ja onhan se arvokas voima. Mutta koemme aina helpommin ja vahvempaa tunneyhtyettä itsemme kaltaisiin ihmisiin. Vahva empatia voi saada meidät toimimaan jopa epäoikeudenmukaisesti ja harkitsemattomasti (Batson ym. 1995). Mitään yhteiskuntaa, työpaikkaa tai yhteisöä ei voi rakentaa empatian varaan. Tipahtavimmat tipahtaisivat. 

Kaikenlainen empatia – niin toisen tunteisiin eläytyminen (affektiivinen empatia) kuin myös tietoisesti toisen asemaan asettuminen (kognitiivinen empatia) – ilman oikeudenmukaisuutta on uhka. Suorastaan enemmän sodan kuin rakkauden voima. Tutkimuksista tiedämme, että ihminen voi käyttää empaattista osaamistaan hyväkseen manipuloidakseen toisia. Olemme nytkin saaneet viestejä mykistävästä propagandasta: venäläiset sotilaat retkellä auttamaan. Empatialla voi legitimoida pahaa. 

Kun sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, voidaan hyvinkin viitata juuri manipulatiiviseen empatiaan, toisen puristamiseen silkkihansikkain juuri minun tahtooni, lämpöisesti hymyillen. Manipulatiiviseen empatiaan linkitytään silloinkin, kun empatiaan keskitytään dynaamisena muutostekijänä, välineenä kohti suurempaa, parempaa, enempää, ehompaa. 

Empatia on sykähdys vaan ei liike

Sotiminen on tekoja. Rakastaminen on tekoja. Maailman muuttaminen on tekoja. Tunteet, kuten huolestuneisuus tai empatia, eivät koskaan riitä. 

Jos haluan auttaa sitä valokuvan pikkupoikaa, tai edes yhtä ketä vain ukrainalaista lasta, voin täällä Suomen rauhassa empatiseerata vaikka millä mitalla, muttei se muuta mitään miksikään. Voin vilpittömästi surra ja (yrittää) eläytyä hänen tuskaansa. Mutta pelkkä tunteminen on vasta sykähdys motivaatiota.

Oikeudenmukaisemman, rauhaisamman ja rakkaudellisemman maailman edistämiseksi tarvitaan tekoja toisten puolesta. Se onkin sitten jo myötätuntoa, ei vain empatiaa.

Toki empatiakaan ei ole irrallinen teoista. Vahva empatian tunne voi kuitenkin saada meidät toimimaan turhankin nopeasti. Tunteet eivät saa automaattisesti ohjata toimintaamme, enkä saa pohtimatta ajatella tietäväni toista paremmin, mikä hänelle on hyväksi.

Mutta toisin kuin empatiassa, myötätunnossa ei ole kyse vain kyvystäni eläytyä tuon valokuvan ukrainalaisäidin asemaan. Kyse on enemmänkin juuri tuon ukrainalaisäidin näkökulmasta. Toiselle juuri hänen hyvän elämänsä haluaminen on myötätunnon ydin, rakkaudellisuuden ydin.

Eihän toisen hyvää voi toki hänen puolestaan koskaan täysin tietää, eikä sitä tule aina arvaillakaan. Ei empatiassa, ei myötätunnossa. Mutta aina voi enemmän kysyä kuin olettaa. Empatiakin auttaa vilpittömässä hamuilussa ja hapuilussa toisen näkökulmaa kohti.  

Mutta juuri tekoja – ei vain samaistumista – tarvitaan. Teko voi olla hyvinkin pieni rakkaudellisuuden häivähdys. Pieni silitys tai lämmin katse. Mikrohetkikin. Ja sitten tarvitaan välillä sitä toista ääripäätä, jämeryyttä ja rohkeutta. Kuten nyt, ukrainalaisten puolesta ja rinnalla. 

Empatia esteenä

Paitsi että empatia ei ole vielä liikettä, se voi jopa lamauttaa; puhutaan empatia-ahdistuksesta. Siihen tipahdamme tilanteissa, jotka liikuttavat meitä, mutta joissa emme pysty tekemään mitään. Haluamme olla avuksi, emme pysty. Empatia voi uuvuttaa meitä entisestään. 

Puolestaan myötätunnossa juuri tekojen ulottuvuus – toimijuus – pikemminkin voimaannuttaa. Nytkin Ukrainan kriisin keskellä ihmiset jakavat vimmatusti somessa linkkejä ja tapoja, joilla voi konkreettisesti auttaa, ja tykkäävät toistensa postauksista. Tämä on valtavan tärkeää – tekojen mahdollistajana, empatia-ahdistuksen estäjänä ja toivorikkaan solidaarisuuden ylläpitäjänä. Emme jätä ketään yksin. 

Palaan valokuvan äitiin ja lapseen – ja ajattelen venäläisiä äitiä ja lapsia, miljoonia. 

Mikä sitten on se suurin? Ketä kohtaan?

Yksi kulttuurimme jaettuja, erittäin tunnettuja kiteytyksiä on ”mutta suurin niistä on rakkaus”, oli Raamattu sitten yksilölle pyhä kirja tai ei. Eronteko tehdään uskoon ja toivoon, nostetaan rakkaudellisuus niitäkin voimallisimmaksi.

Rakkaus on aina tekoja, kuten myötätuntokin. En vai eläydy lapseni kipuun, vaan olen valmis tekemään mitä vain.

Olemme kaikki kovilla, ja olleet jo pitkään. Ja mitä enemmän haluaisimme nyt auttaa Ukrainaa, sitä enemmän tilanne kuormittaa.

Ihminen muistaa negatiiviset asiat kolme kertaa myönteisiä vahvemmin. Nyt tarvitaan kovasti ja kipeästi myönteisempää, rauhoittavampaa, lempeämpää. Sitä suurinta, rakkaudellisuutta.  

Rakkaudellisuus ei sisällä vain suuntaa toisiin vaan myös itseemme: myötätunto ja itsemyötätuntoa. Nyt tarvitaan myös jälkimmäistä. Ei ole olemassa itse-empatiaa, mutta rakkaudellisuutta itseämme kohtaan on, itsemyötätuntoa. Se vahvistaa tutkitusti myötätuntoa toisiakin kohtaan.

Rakkaudellinen kehä alkaa – ja pysyy.

Anne Birgitta Pessi on ihmisyyteen ja lähimmäisyyteen vankasti uskova tutkija, opettaja, kouluttaja, joka toimii sekä professorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa että vaikuttavuusjohtajana CoHumans oy:ssa. Tuoreina tutkimusteemoinaan hänellä ovat mm. tunteiden voima, myötätunto ja -into, itsemyötätunto ja pyhyyden kokemukset.

Henkilökuva: Linda Tammisto