#WeStandwithUkraine – ja muita tapoja selviytyä mediasodan keskellä

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Johanna Sumiala
29.8.2022

Moni vaihtoi profiilikuvan sosiaalisessa mediassa, kun Ukrainan sota syttyi, lisäsi Ukrainan lipun viesteihin ja rauhankyyhkyn profiilikuvaan. Minä en tehnyt niin, vaikka sodan kauhut koskettavat minuakin. Butšan verilöyly. Mariupolin kaupungin asukkaat bunkkereissa ilman ruokaa ja vettä. Raiskaukset, kidutukset, häpäisyt. Itkevät lapset juna-asemilla.

Tutkin työkseni kuolemaa mediassa, mutta en ole immuuni tälle sodalle. Päinvastoin. Tämä sota hiipii ihon alle. Se tuntuu ahdistuksena, suuttumuksena ja voimattomuuden tunteina. Pelko siitä, että minua ja läheisiäni kohtaa isovanhempieni kohtalo on vaikea välttää. Myös he pakenivat sotaa ja taistelivat rintamalla

Kun sota syttyi Ukrainassa helmikuussa, tein tutkimusta Lontoossa. Myös Britanniassa media täyttyi sotauutisista ja kommentaareista. Se sai ihmisiä liikkeelle ja osoittamaan mieltään kaduille. Silti Ukrainan sota tuntui brittimedian välittämänä kaukaisemmalta. Se piirtyi ”Lännen” ja ”Idän” ikiaikaiseksi taisteluksi vapauden ja diktatuurin välillä.

Suomessa maan johtava päivälehti värjäsi sivunsa mustaksi. Idän uhka tuntui konkreettisemmin,  tietoisuutena maantieteellisestä rajasta ja historiasta. Ukrainan sota on mediasotaa. Se vyöryää ja sitä vyörytetään eri kanavilla ja alustoilla 24/7. Sitä on vaikea, jollei mahdotonta ohittaa. Ja miksi pitäisikään? Silti median värittämien ja siellä kiertävien reaktioiden laajuus ja voimakkuus on yllättänyt minut.

Ajoittain vaikuttaa siltä, että puramme eksistentiaalista ahdistustamme somettamalla. Näytämme väriä, osoitamme solidaarisuutta, mutta osoitamme myös vihaa, suuttumusta ja inhoa vihollista kohtaan. Ja tässä sodassa – ainakin lännestä katsottuna – ei ole epäilystäkään siitä, kuka on uhri ja kuka vihollinen. On tärkeää voida ilmaista myötätuntoa. On tärkeä säilyä toimintakykyisenä. Jos profiilikuvien vaihtaminen Facebookissa, twiittaaminen, Instagram-kuvapostaukset tai TikTok-videoiden tekeminen palvelee näitä päämääriä, niin hyvä niin. Ehkä kyse on jopa moraalisen velvollisuuden täyttämisestä. Kanssakärsijäksi asettumisesta median välityksellä. #WeStandwithUkraine.

Välillä joudun kuitenkin epäilyksen valtaan.

Mediatutkijana tiedän, että nykyinen mediaympäristömme elää huomiosta. Se tarvitsee meidän huomiotamme ja me tarvitsemme mediaa ollaksemme olemassa sosiaalisesti. Elämme keskinäisriippuvuussuhteessa, jossa sosiaaliset suhteemme ja tapamme olla maailmassa manifestoituvat klikkauksissa, jaoissa ja retwiiteissä. Joskus mieleeni hiipii kysymys, kenen olemassaolon taistelusta tässä lopulta onkaan kysymys?

Asetelma ei ole helppo. Kärsimystä ja kuolemaa myös käytetään tässä kuten muissakin mediasodissa tietoisesti manipulaatio- ja propagandatarkoituksissa. Edesmennyt lontoolainen mediatutkija Roger Silverstone peräänkuulutti kohtuullista etäisyyttä, kun katsomme ja todistamme toisten kärsimystä mediassa ja sen välityksellä. Jään pohtimaan, mitä se voisi tarkoittaa tässä mediasodassa, jonka osapuolia olemme kaikki.

Suhteessa itseeni, mediaan ja niihin, joiden elämä on fyysisesti uhattuna tässä sodassa – olivatpa he sitten millä puolella tahansa.

Johanna Sumiala on viestinnän apulaisprofessori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja vieraileva tutkija London School of Economics and Political Science (LSE) Lontoon yliopistossa. Johanna on erikoistunut media-antropologiaan ja hän tutkii kuolemaa ja rituaaleja mediayhteiskunnassa. Johanna on yksi Helsingin yliopiston uuden Religion, Media and Social Change (HEREMES) tutkimuskeskittymän perustajajäsenistä. Keskittymän tavoitteena on edistää uskonnon, median ja yhteiskunnallisen muutoksen tieteidenvälistä ja monimenetelmäistä tutkimusta. Johannaa kiinnostavat yhteistyöhankkeet, joissa eri alojen tutkijat ja taiteilijat etsivät yhdessä uusia tapoja ymmärtää maailmaa. Kun Johanna ei tutki kuoleman rituaaleja, hän tanssii flamencoa.

Henkilökuva: Veikko Somerpuro