Etsin itseäni kirjoittajana - siihen ei auttanut tieto, vaan toiset ihmiset

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Johanna Pentikäinen
27.9.2022

Voisin kirjoittaa tämän havahtumisesta kertovan tarinan monella tavalla, eri työtehtävien parista ja myös syvän, raapivan henkilökohtaisesti, mutta aloitan nyt tästä, lyhyesti ja vain parin pysäkin kautta:

1. On kevät 2015. Siivoan työkonettani Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella. Olemme perheen kanssa valmistelemassa muuttoa Amerikkaan. Yliopistolla on taloudellinen kriisi, eikä sijaisena hoitamani virka tullutkaan haettavaksi. En kuitenkaan ajattele näitä ulkoisia seikkoja, vaan hämmästelen sitä, mitä löydän luento- ja kurssimateriaaleistani. 

Olen opettanut paljon kirjoittamista ja aina pitänyt siitä, ajatellut jopa olevani siinä hyvä, mutta havahdun siihen, etten (enää) ymmärrä, kuinka kirjoittamista opitaan. Vaikka kerran lähdin opetustyöhön innostuneena, nyt PowerPointit ovat jotenkin kuolleita. Miksi kaikki tieto, jota olen koonnut, tuntuu niin ulkokohtaiselta ja pätemättömältä?

Tuona keväänä joudun jättämään konferenssimatkan väliin. Esitelmäni jää kesken. En pidä sovittujen asioiden peruuttamisesta, mutta silloin koen jotain huojentavaa: minun ei tarvitse enää tietää. Voin antautua tietämättömyydelle. Se tuntuu suunnattoman vapauttavalta ja huojentavalta – vaikka en voi tietää, kuinka kauan tuota tilaa voi kestää ja kuinka raastavaa se voi hetkittäin olla.

2. On ehkä vuosi 2016. Olen päässyt vierailevaksi tutkijaksi (=akateemiseksi turistiksi) Columbian yliopiston Teachers´ Collegeen. En tutki, koska en oikeastaan tiedä, mitä tutkisin, mutta kuuntelen muutamia kursseja ja nautin ”takapulpetin” paikastani. 

Eräänä lauantaina satun menemään kampukselle Harlemiin. 122. katu on täynnä ilmapalloja ja ihmisiä, pääosin kaikenikäisiä naisia. Tunnistan ilmapallojen logon ja lähden seuraamaan äänekästä ihmisvirtaa. Läheisessä katedraalissa on Teachers´ Collegen kirjoittamisen ja lukemisen koulutuspäivä, Saturday Reunion, josta sittemmin tulee osa vuosirytmiäni New Yorkissa ja etänäkin.

Jo ihmismassat ja valtava katedraali ovat jännittävä kokemus, ja kun Lucy Calkins, tuon projektin vetäjä, alkaa puhua, minua alkaa itkettää. En muista puheen sisältöä, mutta itku tuo sisältäni tietämättömyyden painolastia sekä hieman koti-ikävää, muukalaisuuden nurjaa puolta. Tajuan, että jotain on kovin kesken. Tietämättömyyden havaitseminen ei ollut loppupiste, vaan välimerkki, ja virkkeelle tulee nyt jatkoa. Alan seurata Lucyn ja hänen kollegojensa työtä. 

Vuosina 2018–2022 täydennyskoulutan Columbian menetelmien pohjalta suomalaisia opettajia kirjoittamisen opettamisessa neljässä projektissa. Niistä kaksi viimeistä ovat omiani, suunnittelen ja toteutan niitä yksin. Pikkuhiljaa hankkeesta alkaa syntyä myös artikkeleita. 

Tiedän jotain taas, toisten avulla.

3. On maaliskuun puoliväli 2020. Olemme muuttaneet uuteen paikkaan Amerikassa. Lähden työmatkalle Suomeen. Ehdin kouluttaa puolitoista päivää, ja sitten pandemia sulkee rajat. Pääsen livahtamaan takaisin Amerikkaan juuri ennen rajojen sulkeutumista ja keskiyön lyöntiä, kuin Tuhkimo. Mutta ei eletä sadun vaan dystopian aikaa. 

Amerikassa olen ehtinyt juuri saada työluvan ja laatia pitkän listan ihmisistä, joita ehkä tavata. Nyt mikään siitä ei toteudu. Oman huoneen nurkka ja tietokoneen ruutu tulee tutuksi. Hiljaisuudessa on myös jotain hyvää. Alan miettiä eristäytymisen tuomia rajoja, oman mieleni ja kehoni rajoja. Havahdun siihen, miksi tietyt tekstit resonoivat minussa ja miksi tietyt tekstit eivät vain synny, kehity tai syvene. Miksi jotkin tekstit kutsuvat, toiset työntävät luotaan?

Seuraan videoyhteyksien välityksellä kaikenlaisia kirjallisuusluentoja, tekstejä nekin. Videoyhteydet kaivertavat ajan ja paikan eroja. Se, minkä havaitsen itseni ulkopuolella, muuttuu sisäiseksi ymmärrykseksi. Hiljaisuuden ja huoneen rajat ja rajoitukset alkavat tuntua mahdollisuuksilta. Siihenkin huokoisuuteen tarvitaan muita ihmisiä, jaettuja kokemuksia videoyhteyksien välityksellä, ja sangen merkillisesti toisten käyttämä kieli, englanti, oikeastaan antaa tilaa omalle suomelleni.

Käyn kurssin, sitten toisen. Olen löytänyt tapoja kirjoittaa somaattisen työskentelyn avulla. ”Kehollinen ymmärrys” ja ”resonanssi” eivät enää ole vain sanoja, joita silloin tällöin hoen, kuin lisäykseksi muulle ymmärrykselle. Matka kohti totta olemisen ja tietämisen yhteen punomista on edennyt. Keskeneräisyydelle on onneksi aikaa ja tilaa. Prosessi on sillä tavoin kokonainen, että se läikkyy ammatillisista ideoista ja haaveista yksityiselämään ja takaisin. Huokoisuus alkaa läpäistä kaikkea.

Mitä nyt, syyskuussa 2022, ajattelen kirjoittamisesta ja sen oppimisesta? Ajattelen kokemusteni, lukemani ja kuulemani perusteella seuraavaa: 

On tietämisen maailma, se, jossa hallitaan sanastoja ja lauserakenteita, rekistereitä ja lajeja, prosesseja ja työstämisiä, jossa luetaan ja omaksutaan ja valmistaudutaan ja jaetaan tietoa. Tietämisen maailma on oppimista ja hallintaa, siellä iloitsee järki. 

On myös kokemuksen maailma, se, jossa altistutaan totena olemiselle ja vuorovaikutukselle. Siellä ilo nousee tiedon lisäksi yhteydestä itseen ja toisiin. Kokemuksen maailma on suostumista ihmiseksi, kehon ja mielen rajoituksiin, sen ymmärtämistä, että elämä on lopulta kovin täynnä riskejä, joilta ei mikään tieto suojaa.

Kuinka näitä kahta maailmaa tuoda yhteen? Kuinka opitaan, oikeasti. Sen haluan tietää. 

Johanna Pentikäinen haluaa ymmärtää kirjoittamista: kuinka sitä opitaan, kuinka siihen voi vaikuttaa, mistä kaikkialta se voi nousta ja millaisia jälkiä se jättää. Hän on kirjoittanut aiheesta tietokirjoja ja tieteellisiä artikkeleita sekä kouluttanut satoja kirjoittajia muun muassa taidekorkeakouluissa. Koska Johanna uskoo kirjoitustaitojen merkitykseen jokaisen ihmisen elämänkulussa ja yhteiskunnallisenakin voimavaranakin, hän haluaa käyttää aikaansa myös koulukirjoittamisen tutkimiseen sekä opettajien täydennyskoulutukseen. Johanna on FT sekä Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen dosentti. Johannan somattisen kirjoittamisen kursseja löytää täältä: www.somaattinenkirjoittaminen.fi. Johannalle tärkeitä asioita juuri nyt: ilmajooga, kotiintulo, rakkaus, pohjoinen