Terveydenhuolto: älä unohda ihmistä!

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Linda Tavio
10.10.2022

Olen huolissani terveydenhoidon tilasta ja suunnasta. Työskenneltyäni kymmenisen vuotta mielenterveyden hoidossa psykologina ja nyt psykoterapeuttina olen havainnut seuraavaa:

1. Ihmiset ovat kadottaneet yhteyden elämää ylläpitäviin tunne- ja motivaatiojärjestelmiin.

Näitä ovat neurotieteilijä Jaak Pankseppin mukaan: suru, viha, pelko, hoiva, seksuaalinen halu, leikki & etsiminen. Etsimisellä tarkoitetaan sellaisten asioiden vaistonvaraista hakemista, mitä tarvitsemme selviytyäksemme.

Ihminen ei tule vastaanotolle, koska hän on surullinen, vihainen tai peloissaan. Hän tulee, koska hän on masentunut, ahdistunut, uupunut, syömishäiriöinen tai päihdeongelmainen. Ne ovat seurausta siitä, ettei ihminen tiedä, mitä hän tuntee, tarvitsee ja mitä hän ei tarvitse. On siis mahdotonta saada vastetta niihin ja tuntea elävänsä merkityksellistä elämää. Tunteet, tarpeet ja rajat sijaitsevat kehossa, johon yhteys on poikki.

Keho voi olla turta, tyhjä tai täynnä esimerkiksi siksi, ettei sen tarpeisiin ole vastattu aikoihin. Tai siksi, että se kantaa jo sukupolvelta toiselle siirtyneitä kauhuja. Tai kehon asetuksissa ollaan vain toista, ei itseä varten. Niin tai näin, kehosta on tullut vaarallinen paikka, jonka viestejä ei ole tilaa eikä turvaa jäädä kuulostelemaan.

Yksinkertaisesti: keho puhuu tuntematonta kieltä, jota tässä ”pääorientoituneessa” kansassa kukaan ei ole opettanut puhumaan. Jotta keho voi alkaa jälleen puhua ja kertoa kokemuksistaan ja tarpeistaan, on ensisijaisen tärkeää turvallisuuden ja luottamuksen rakentaminen.

Omia tunteita ei siis tunnisteta, eikä ilmaista. Tunnistaminen lähtee suojien ja kehon reaktioiden tutuksi tekemisestä. Vasta sen jälkeen tunteille, tarpeille ja kaipuille voi löytyä sanoja.

Kun tunteita aletaan tunnistamaan ja lähestytään niiden ilmaisua, astuvat kehään myös pelot. Pelätään esimerkiksi, että suru jää päälle, jos itkee, tai että viha saa aikaan väkivaltaa. Näitä vääriä uskomuksia tunteisiin liittyen, (jotka kyllä pohjautuvat oikeisiin kokemuksiin jossakin sukupolvessa), on lukuisia, eikä niitä kukaan ole oikonut. Niiden oikominen ei ole vain älyllistä puuhaa, vaan tarvitaan uusi kokemus siitä, että itkun kanssa tulee kohdatuksi, eivätkä tunteet jää päälle. Tai että valtava raivo tulee ilmaistuksi ja sanotetuksi, ilman väkivaltaa, oikeaan kontekstiin kuviteltuna. Uusi kokemus voi tulla vasta, kun on riittävästi turvaa ja luottamusta, ettei itselle  pelottavan tai tuntemattoman asian kanssa jäädä tällä kertaa yksin.

Ihmisen mieli muodostaa monimutkaisia selviytymiskeinoja, jos luonnollinen järjestelmä (kts. esim. Panksepp) ei saa ympäristössä oikeanlaista vastetta aikaan. Esimerkiksi, jos suru ei saa aikaan myötätuntoa, viha ei luo etäisyyttä tai peloissaan ei ole turvaa mihin paeta. Syntyy suojia kuten dissosiaatiota (yhteys on kokonaan poikki johonkin itsessä olevaan), projektiota (nähdään toisissa se, mikä oikeasti on itsessä) tai toissijaista prosessointia (esim. pelko muuttuu vihaksi).

Tervehdyttävien ensisijaisten reaktioiden löytäminen niiden alta ei ole välttämättä nopeaa puuhaa. Ihmisen monimutkaista tunteiden ja tarpeiden järjestelmää ei voi kontrolloida: se pitää löytää.

Masennuksen, ahdistuksen tai päihdekäytöksen seuraamisen sijaan ihmistä tulisikin auttaa tutustumaan omaan kehoon ja löytämään sen viisaat, itseään korjaavat mekanismit. Oppia ymmärtämään kehon elämää edistävät viestit.

2. Ihmiset ovat yksinäisiä: vailla kosketusta ja kohtaamista.

Olen ollut yllättynyt siitä, miten suuri osa asiakkaistani on sellaisia, joiden suurin trauma ei ole se, mitä pahaa on tapahtunut, vaan se, mitä on jäänyt tapahtumatta.

Omiin aloitteisiin ei ole vastattu. Syliä ei ole tarjottu tai luonnollisia tarpeita on ihmetelty. Itkut ja kiukut on koettu yksin. Toisilla ei ole kukaan ollut kotona voidakseen reagoida tarpeisiin, koska vanhemmat ovat olleet töissä. Tai vielä piilevämpää: vanhemmat ovat olleet paikalla ja sanoneet oikean kuuloiset sanat, mutta vain näennäisesti.

Virittäytyminen on puuttunut, koska vanhemman yhteys itseen on mennyt hädän hetkellä poikki. Kohtaamattomuus ja yhteydettömyys on aiheuttanut hahmottoman häpeän kokemuksen, joka on leikannut oman kokemusmaailman lähes olemattomiin.

Kokeminen on kivuliasta, koska sen kanssa jää yksin.

Myös terveydenhuollossa ollaan valitettavan paljon itsenäisyyttä korostavia ja tunnetasolla pidättyväisiä. On kasvava buumi siirtää hoitoa verkkoon tai opettaa ihmisille self help -tyyliin itsesäätelytaitoja, vaikka pula on päinvastoin yhteisöllisyydestä ja kanssasäätelyn eri muodoista ihmisten elämässä.

Terveydenhuollossa tulisikin tunnustaa ihmisen läheisyyden ja keskinäisriippuvuuden tarpeiden merkitys hyvinvoinnissa ja mallintaa toisenlaista kuin vaille jättävää todellisuutta. Näin tarvitsevuuteen liittyvä häpeä saadaan käännettyä suruksi siitä, mitä olisi voinut olla ja toivoksi sen etsimiseen maailmalta.

Terveydenhuollossakin tarvitaan korjaava kokemus ihmisyydestä: tarvitsevuutta salliva, eläytyvä ja lämmin. Vaille jäännin hoitamiseen tarvitaan istuvan, puhuvan ja säilövän hoitostereotypian lisäksi kenties interventioita, jotka menevät kohti paitsi tunnetasolla myös esimerkiksi kosketuksen avulla. Kosketus on voimakkain kanssasäätelyn muoto ja sen käyttöä tulisi mielenterveydenhoidossakin tutkia ja hyödyntää lisää.

3. Suorittaminen traumaselviytymiskeinona ja yhteyden katkaisijana.

Jos kokemuksia ei voida kohdata ja kokea, pitää tarttua toimeen. Olen ollut erityisen surullinen siitä, että ura näyttäytyy yhteiskunnallisesti hyväksyttynä tapana laiminlyödä itseä ja lapsia. Suorittamista ihannoidaan, vaikka se blokkaa muutostyön ja vie meidät erilleen itsestämme ja toisistamme. Ylivireydestä on tullut normaali olotila, jota ei tunnisteta poikkeustilaksi. Yhä useammilla aloilla, myös terveydenhuollossa, vaatimukset työntekijöiden suhteen ovat epärealistiset ja suorittamiseen kannustavat/pakottavat.

Minua mietityttää, miksi päihteisiin suhtaudutaan hoitoalalla niin jyrkästi. Ymmärtääkseni siksi, ettei oppiminen mahdollistu. Mutta entäpä jatkuvan ylikuormittumisen seuraukset? Ylikuorma hidastaa psyykkistä prosessointia. Jos muisti on ylikuormittunut, ei oppiminen mahdollistu. Sietämättömien kokemusten kohtaaminen vaatisi voimavaroja: lopen uupuneena ei voi saada yhteyttä omaan kehoon tai prosessoida monimutkaisia uskomus-tunne-ryppäitä. Toki uupumuksen tiedostaminen kokemisen/kehon tasolla on yleensä motivaattori vähentää ylikuormaa. 

Tiedostetaanko ongelman laajuus terveydenhuollossa. Nähdäänkö suorittaminen ja työnarkomania keskeisinä kansanterveydellisinä ongelmina, haitallisina selviytymisyrityksinä sisäiseen tyhjyyteen tai traumaan? Voisiko hoidon fokus olla pintatason (masennus, ahdistus, uupumus) sijaan enemmän ihmisten rajoissa ja inhimillisissä tarpeissa, sekä ydinkivuissa (esim. tyhjyys, yksinäisyys, merkityksettömyys), joita tuottavat paitsi lapsuuden vaillejättäminen, myös yhteiskunnalliset rakenteet? Pitäisikö perustaa vertaishoitomalleja, joiden keskiössä ei ole suorittaminen, vaan oman merkityksen löytäminen yhteydestä itseen, toisiin ihmisiin sekä maapalloon?

4. Julkinen terveydenhuolto ei tue oman inhimillisen järjestelmän löytämistä, vaan se tukee näennäisen persoonallisuuden kehitystä, suorittamista ja vaativuutta.

Yhä useammat asiakkaat kuvaavat julkisella puolella saamansa hoidon lisänneen ulkoaohjautuvuutta, mukautumista, vaativuutta ja suorittamista. Hoitopolut, mittarit ja hoito-ohjelmat kertovat mikä diagnoosi sinulla on, miten oireista pitäisi päästä eroon ja mitä uutta pitäisi oppia.

Siispä kehostaan, tarpeistaan, tahdostaan ja rajoistaan muutenkin irrallaan olevat asiakkaat suorittavat kiltisti annetut tehtävät, eivätkä viitsi tuottaa hoitohenkilöille pettymystä siitä, etteivät he tiedä, mitä he kokevat. Eivät he tiedä mitä he tuntevat tai tarvitsevat. Sen löytämiseen tarvittaisiin turvaa, aikaa ja fokusta sanattomiin prosesseihin, omaan tahtoon ja tarpeisiin.

Toki on olemassa myös ihmisiä, joille on tarpeen opettaa, ohjeistaa ja mallintaa, miten selvitä hengissä seuraavaan päivään. Olen itsekin ohjannut esim. tunnetaito-ryhmiä ja näen niiden arvon ja paikan. Koen psykoedukaation tärkeänä osana hoitoa silloin, kun se vähentää ahdistusta, pelkoa tai häpeää ja lisää tunnetta kuulumisesta ihmisyyteen. Sen myötä ihminen uskaltaa taas kiinnostua itsestään ja kysyä: mitä juuri minussa tapahtuu.

Sitten tullaankin vasta oleelliseen kohtaan, jossa tulisi ennen kaikkea kohdata turvallisesti, toisen ihmisen hyväksyvän ja kestävän läsnäolon kannattelemana kaikki se inhimillinen kärsimys ja tarpeet, jotka on piilotettu. Siinä voitaisiin löytää yhteys omaan itseen ja saada kokemus siitä, että omana itsenä oleminen ja itsen ilmaisu ei johda vaaratilanteisiin tai yksinäisyyteen enää tänä päivänä. Voitaisiin kannustaa löytämään ympäristö, jossa omien inhimillisten tarpeiden täyttyminen on mahdollista.

Mitä tapahtuu, jos hoito-ohjelmat sen sijaan jatkavat kehitystään suuntaan, jossa itsen hoitoa suoritetaan tehokkaasti, ulkoaohjautuvasti ja ennalta määritellysti? Lisääntyykö etäisyys kaikkeen siihen, mikä pitkällä tähtäimellä ylläpitäisi yksilön ja yhteisön elämää ja terveyttä? Lisääntyykö ahdistus, masennus ja uupumus yhteiskunnassa? Nämä asiakkaat ovat ja heistä tulee äitejä, isiä, varhaiskasvattajia, opettajia, lääkäreitä, psykoterapeutteja, kansanedustajia, terveydenhuollon johtajia… Jos heiltä puuttuu yhteys moneen inhimilliseen asiaan itsessä, mitä seurauksia sillä on?

Olisiko terveydenhuollon mahdollista tukea sekä autonomiaa että yhteenkuuluvuutta.

Voitaisiinko olla kiinnostuneita siitä, miten ihminen haluaa itseään hoidettavan? Kysyä, vastaako jokainen käynti ihmisen tarpeisiin. Kysyä onko hoitosuhde luotettava ja turvallinen, sellainen missä on tilaa itselle.

5. Inhimillisyyttä sosiaali- ja terveydenhuoltoon!

Sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöiden yhteys omiin tunteisiin ja tarpeisiin onkin keskeinen asia mitä vaalia. Työntekijöiden oman turvallisuudentunteen vahvistaminen on ihan ykkösasioita.

Lapset ja asiakkaat eivät opi siitä mitä sanomme, vaan miten kohtaamme heidät. Työmäärä on ensinnäkin saatava kohtuulliseksi. Annetaan edes rakenteelliset mahdollisuudet kohtaamiselle eikä ainakaan viedä pois mahdollisuutta niiltä, joilla nämä taidot jo on.

Olisi todellakin aika tuoda terveydenhuoltoon – sekä asiakastyöhön että työntekijöiden keskuuteen – hoivaa, leikkiä, kohtaamista. Se olisi ensisijaisten tunteiden ja tarpeiden mukaista. Uteliaisuutta uudelle. Tilaa haavoittuvuudelle, tarvitsevuudelle, autonomialle. Kosketusta, kehollisuutta, liikettä. Perheiden mukaan ottamista. Yhteisöjen ja vertaistuen rakentamista.

Nykyinen terveydenhuolto ei enää tue inhimillisten tarpeiden löytämistä ja niihin vastaamista. Olisi todellakin paikallaan tunnistaa, että yhteiskunnan pahoinvointi johtuu epäinhimillisten olosuhteiden sallimisesta ja jopa uusien sellaisten rakenteiden ja itseä vieraannuttavien tekijöiden lisäämisestä.

Olisi aika lähteä etsimään tapoja, joilla ihminen löytää omat inhimilliset tarpeensa, rajansa, tahtonsa. Niin terveydenhuollon ammattilaisena kuin myös asiakkaana.

Pois turhat pönöttävät kokoukset ja rinnalle mindfulnessia, kehotietoista liikettä, vakauttavaa koskettamista, tunteiden jakamista, improleikkejä. Kohtaamista itsen ja toisten kanssa. Lepoa. Kaikkea mikä edistää turvallisuuden tunnetta, yhteenkuuluvuuden tunnetta, autonomiaa ja työntekijöiden oman ihmisjärjestelmän tuntemusta. Kaikkea mikä edistää kestävää psyykkistä kehitystä. Kullekin yksikölle oman näköisensä keinot.

Mitä tämä keskustelunavaus resonoi sinussa? Mistä olet eri mieltä tai mikä ei aukea?

Mitä ideoita sinulla olisi inhimillisten tarpeiden lisäämiseksi sosiaali- ja terveydenhuoltoon?

Linda Tavio on psykologi (PsM) sekä integratiivinen psykoterapeutti, jota kiehtoo ihmisten tarve toisaalta yksilöllisyyteen ja erillisyyteen, mutta myös yhteyteen ja läheisyyteen muiden kanssa. Lindan työ on tarjota ihmisille tilaisuuksia tutustua itseensä ja jakaa ihmisyyttä, sen kaikissa muodoissa. Linda aloitti juuri psykofyysisen psykoterapian syventävät opinnot ja käyttää tarvittaessa liikettä ja kosketusta osana työtään. Hän tekee yksilötyön lisäksi yhteisötyötä 5Rytmin tanssiopettajan kanssa. Lindalle on kunnia-asia pysyä kosketuksissa omaan haavoittuvuuteen, tarvitsevuuteen ja rajallisuuteen.

Henkilökuva: Karri-Pekka Kauppinen