Häpeää ei pitäisi joutua häpeämään

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Hanna Brotherus
2.5.2022

Työssäni kehotietoisuusvalmentajana kohtaan ihmisiä, joita hävettää se, etteivät he osaa tanssia. Heitä hävettää kömpelyys tai jäykkyys tai liika laihuus tai lihavuus. Jotta he pystyvät puhumaan häpeästään, heidän täytyy uskaltaa kertoa vaietuista ja hankalista tunteista, jotka häpeän aiheuttavat. 

Häpeämistä ei opeteta, sillä sitä ei tarvitse opettaa. Tarvitsee olla vain muutaman vuoden ikäinen. Täytyy olla kokenut jonkinasteista hyväksyntää ja rakkautta, jotta häpeän viiltävä kipu leikkaa sille vastasuunnan.

Häpeäminen tuntuu yhtä aikaa mielen ja kehon tilana. Se madaltaa, lyyhistää, pienentää, punastuttaa. Se kääntää ihmisen itseään vastaan. Se aiheuttaa halun vajota maan alle tai paeta paikalta. Häpeä mitätöi. Häpeä hävettää. Erityisen raskaaksi häpeämisen tekee sen salailu. Usein juuri se, mitä piilotamme itsessämme, huutaa meissä.

Kun olin lapsi ja sanoin rumasti luokkatoverilleni, opettaja sanoi minulle ”häpeä”. Muistan hänen matalan äänensä ja tuiman katseensa. En muista, mitä tein. En muista, mistä tiesin, mitä silloin piti tehdä. Mitä kuului tuntea. Miten piti toimia, kun aikuinen pyysi häpeämään. 

Toinen häpeämuistoni on tilanteesta, jossa mummini pöyristyi ehdotuksestani lähteä teininä juhliin pikku topissa ja minihameessa. Hän sanoi ”vain minun kuolleen ruumiini yli”. Osasin heti hävetä sitä, mistä olin hetkeä aiemmin ollut iloinen. Kuinka kehtasin ehdottaa jotain, johon rakas ihmiseni reagoi noin dramaattisesti.

Siskoni häpesi kerran niin, että pyörtyi. Hän oli kirjoittanut ennen englannin sanakoetta kämmeneensä sanan ”laundry” ja kun isä kysyi ruokapöydässä, mitä käteesi on kirjoitettu, sisko putosi penkiltä lattialle. Kun odotin ensimmäistä lastani, kirjoitin päiväkirjaani, etten koskaan, en ikinä aio pyytää lapsiani häpeämään. Pidin lupauksen monta vuotta, mutta hermojeni ollessa tarpeeksi kireällä suojaus petti ja komensin poikaani tällä komennolla. Hän ehdotti jäävänsä nukkumaan muun luokan lähtiessä taksvärkkityöhön ihmisoikeuksien toteutumiseksi kehitysmaissa.  

Tanssiproduktiossani oli kerran nainen, joka kertoi kärsivänsä valtavasta ylipainosta. Kesken harjoitusprosessin hän kirjoitti minulle kirjeen. Tekemämme harjoitukset auttoivat hänet näkemään, että epäterveellinen ja liika syöminen oli hänen yrityksensä piilottaa lapsuudessa syntynyt häpeä. Häntä ei sodan aikana liian isokokoiseksi tuomittuna otettu kuorma-auton lavalle evakkokyytiin muiden lasten kanssa.

Tunnen monta tanssijaa, jotka eivät syö juuri mitään, koska he haluavat olla pieniä, ettei hävettäisi. Kun mietin omaa aikuisen häpeääni, ymmärrän, että se on mieleni suojapaikka lähellä heikon minäkuvan pistettä.

Toisinaan häpeä estää ilmaisemasta mitä ajattelen. Se estää jopa tuntemasta tunteitani. On helpompi olla tiedostamatta tunnetta, jos en kehtaa edes tuntea sitä. En kehtaa, sillä mietin, mitä muut minusta ajattelevat, ja koska arvelen sen olevan negatiivista, häpeän. 

Häpeä estää sanomasta mielipidettäni. Häpeä muokkaa kehoani. Se laskee katseeni suunnan alaviistoon, se pudottaa rintakehääni kohti palleaa ja olkapäitä sisäkiertoon. Se romahduttaa alaselkäni ja vääntää lantiotani eteenpäin. Koko Suomen kansa osaa hävetä itseään, niin huomaan ajattelevani, kun katson ihmisiä mustissaan marraskuussa. Puolisot häpeävät toisiaan. Nuoret häpeävät vanhempiaan.

Häpeän vatsan toimintaan, lihomiseen ja laihtumiseen liittyviä muutoksia, häpeän vaatteitani, jotka olen ostanut epäeettisistä kaupoista, häpeän vaatekaappini sotkua, häpeän finniä otsassani, joku arvaa siitä kuukautisteni alkavan tänään, häpeän, etten lukenut sanomalehden pääkirjoitusta, joka on työpaikan puheenaihe, häpeän, etten tunnista julkisuuden ihmisiä pipon ja maskin takaa, häpeän huonoa historian ja politiikan tuntemustani, häpeän lasteni äänekästä käytöstä, häpeän vanhempieni konservatiivisuutta, häpeän, etten lähettänyt ainoatakaan joulukorttia ja häpeän, että lahjani kummilapselleni oli vain vaatimaton antikvariaatista ostettu kirja. Häpeän kaikkea, mikä on minulle tärkeätä ja mikä on minua lähellä. Joskus häpeän olla ihminen. Häpeän häpeääni.

Tunnen myötähäpeää, jos vanhempani eivät tunnista ystäviäni, jotka he ovat tavanneet monta kertaa tai jos he yli- tai alireagoivat julkisesti sanoillaan, olemuksellaan, pukeutumisellaan tai kommenteillaan. Hävettäisi, jos he lukisivat tämän tekstin ja hävettää, että kirjoitin tämän. Millaistahan elämäni olisi, jos en häpeäisi mitään ja ketään ja kukaan ei häpeäisi minua.

On kiistaton jatkumo, että lapset häpeävät vanhempiaan. Minun lapseni irrottivat nuorempina äkillisesti otteensa kädestäni tai esittivät, etteivät tunne minua. Koska he häpesivät. Koska he miettivät, mitä muut meistä ajattelevat.

Jos en häpeäisi perustarpeitani, halujani, sitä mitä minussa tapahtuu, sitä mitä rakastan, mihin rakastun, olisin autenttinen aito ihminen. Haluan yrittää sitä. Hävettää jos epäonnistun. Hävettää myös, jos onnistun ja menestyn. 

Häpeäminen on väsyttävää. Jos maalaisin sen, se olisi betonimöhkäle kuolleen ruumiini yllä.

Kaikesta huolimatta häpeä kuuluu ihmisyyteen, se kulkee mukanamme, halusimme tai emme, siksi sen kanssa täytyy oppia elämään. On helpompaa, jos emme häpeä häpeäämme.

Hanna Brotherus
on koreografi ja neljän aikuiseksi kasvaneen lapsen äiti. Hän kirjoittaa parhaillaan jatkoa viime vuonna ilmestyneelle esikoisromaanilleen Ainoa kotini (WSOY). Toinen romaani, Henkeni edestä, kertoo naisen ikääntymisestä. Hanna toimii kehotietoisuusvalmentajana Lääkärikeskus Aavan Virta hyvinvointipalveluissa.