Katkenneiden yhteyksien ajassa turvallisen tilan antaminen tunteille voi olla kestävän kehityksen teko

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Karoliina Hiltunen
5.1.2023

Taannoin Hei baby -podcastissa pienten lasten vanhemmat Vivian ja Kirsikka pohtivat, mitä omassa kasvatuksessaan haluavat tehdä toisin kuin vanhempansa. He puhuivat esimerkiksi nykyajan vanhemmuudessa korostuvista tunnetaidoista, joihin ei aiemmin kiinnitetty huomiota. Jo monet sukupolvet on kasvatettu harhauttamalla vaikeista tunteista, rankaisemalla kiukunpuuskista.

Mitä omat lapsemme sitten tulevat kritisoimaan meidän sukupolvemme tavassa toimia? Mitä meidän on tässä ajassa vaikea hahmottaa? 

”Itse asiassa nyt mä koin heureka-hetken!”, Kirsikka ilmoitti yleisen pohdinnan päätteeksi.

”Todennäköisesti meidän lapset tulee syyttää meitä jostain, mitä me ollaan tehty tälle maapallolle. Et se ei välttämättä ookaan enää kasvattamista, vaan se on sitä, miten te ootte suunnitellu tän yhteiskunnan, miten te ootte tuhonnu tän luonnon, ja aiheuttanu kaiken tän sekasorron minkä kans ne joutuu elää.”

* * *

Viime kesän aurinkoisena päivänä istuin tuttavani Elina Raitasen kanssa Turun tuomiokirkon portailla. Olin muutamia kuukausia aiemmin kuunnellut Elinan esitystä hänen väitöskirjaansa koskien. Väitöskirja käsittelee sosioekologisen resilienssin turvaamisen oikeudellisia ulottuvuuksia haavoittuvuuden viitekehyksestä käsin. Resilienssin ja haavoittuvuuden suhde jäi kiinnostamaan minua - siis miten ne ovat yhteydessä?

"Tosiaan, ihmisten institutionaalisten järjestelmien ja luonnon järjestelmien - joiden osa ihminenkin on - kytkeytynyt haavoittuvuus realisoituu, mikäli sitä ei tiedosteta ajoissa”, vastasi Elina. 

Monet meistä on kasvatettu ajattelemaan, että haavoittuvuus on heikkoutta. Sukupolvelta toisensa jälkeen on katkaistu yhteys omiin tunteisiin, kehoon ja mieleen. Samalla yhteyden katkeaminen omaan haavoittuvuuteemme ja omiin tunteisiimme mahdollistaa elämäntavan, joka vaarantaa koko ihmiskunnan tulevaisuuden.

Yhteydet ovat kulttuurissamme katkenneet paitsi kehon ja mielen, myös sukupolvien välillä. Ymmärrys ihmiselämän ylisukupolvisista kokemuksista, kuten sodan selviytymismekanismien haavoittavasta vaikutuksesta tulevissa sukupolvissa, on vasta viime vuosikymmeninä alkanut avautua meille.

Juuri ylisukupolvista hahmottamista kuitenkin tarvitsemme kestävän kehityksen edellyttämässä ajattelun muutoksessa. Olemme osa sukupolvien ketjua, ja tekemämme ratkaisut määrittävät tulevien sukupolvien elämää.

Kun teemme turvallista tilaa vaikeille tunteille ja haavoittuvuudelle, teemme myös tilaa ymmärrykselle ja surulle siitä, mitä kollektiivinen toimintakulttuurimme on jo vuosikymmeniä aiheuttanut.

Voiko siis turvallisen tilan luominen tunteille olla kestävän kehityksen teko?

Mitä jos tämä muutos onkin lenkki siinä ketjussa, joita tarvitsemme löytääksemme kestävän elämäntavan?

Tässä ajassa ihminen tuntee helposti olevansa pieni lastu laineilla. Koronapandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ovat ravistelleet meitä kaikkia, ja ymmärrys ilmastokriisin vakavuudesta syvenee. Suuret elämäämme koskevat päätökset tunnutaan tekevän kaukana maailman areenoilla. Päättäjiltä tarvitaankin nykyistä suurempia ja rohkeita linjauksia kestävän kehityksen edistämiseksi. Samalla ihmisten arjessa kestävän kehityksen rooli kapeutuu helposti kierrätykseen ja kulutusvalintoihin, jotka ovat toki tärkeä osa kokonaisuutta.

Kestävässä elämäntavassa on kuitenkin kyse hyvin kokonaisvaltaisista ja samalla arkisista asioista. Sosiaalisesti kestävässä kehityksessä onnistutaan siirtämään hyvinvoinnin edellytykset sukupolvelta toiselle. Miten siis turvaamme riittävät fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset perustarpeet samanaikaisesti sekä itsellemme että muille, nykyisille ja tuleville sukupolville?

Sosiaalisesti ja ekologisesti kestävä kehitys ovat keskinäisriippuvaisia – sosiaalista kestävyyttä mahdollistavat muutokset tukevat siirtymää ekologisesti kestävään elämäntapaan.

Hyvin arkisista päivittäisistä teoistamme syntyy kokonainen kulttuuri, joka joko ylläpitää tai murtaa kestämätöntä elämäntapaamme. Yhteyden rakentaminen sekä itseen että muihin, menneisiin ja tuleviin sukupolviin, on silta jonka tarvitsemme ratkaisujen löytämiseksi.

Karoliina Hiltunen
on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri ja sosiaalityöntekijä, joka työskentelee tällä hetkellä Varsinais-Suomen tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus -hankkeessa kehittämistehtävissä. Nykyisessä tehtävässään Karoliina keskittyy erityisesti kehittämään rakenteellista sosiaalityötä, joka on sosiaalihuoltolain mukaisesti tiedon tuottamista asiakkaiden tarpeista, ja niiden yhteiskunnallisista yhteyksistä.

Keskeinen Karoliinan työtä ohjaava kysymys on se, miten rakennetaan sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää palvelujärjestelmää ja yhteiskuntaa. Karoliina on kiinnostunut uudistavasta rakenteellisesta työstä, jossa keskeistä on huomion kiinnittäminen epätasa-arvoa ja pahoinvointia tuottavien rakenteiden taustalla oleviin ajattelumalleihin.