Myös henkisyydestä pitää voida puhua opiskelijoille

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Minna Kuvajainen
29.12.2024 

”Kiitos, että ammattikorkeakoulun kurssilla esiteltiin henkisyys näin luonnollisesti!” Tämä palaute tulee aika ajoin sosiaali- ja terveysalan opiskelijoilta. Opinnoissa ihmiskuva sisältää yleensä fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen ihmisen. Henkinen ihminen sen sijaan jää edelleen vieraammaksi, vaikka spirituaalisuudella on tutkimusten mukaan selkeä yhteys hyvinvointiin.

Moni ei oikein tiedä, miten puhua henkisyydestä virallisen opetusjärjestelmän sisällä, jos sitä ei oteta erikseen teemaksi opetuksessa. Aihetta voi kuitenkin jäsentää teoreettisesti ja siitä voi puhua neutraalisti; tarvittaisiin keskustelua ja sopimista opetussuunnitelman tasolla – missä ja miten aihe otetaan esille. 

Palliatiivisessa hoidossa opetetaan ottamaan spirituaalisuus huomioon osana potilaan hyvää kokonaisvaltaista hoitoa, mutta onko niin, että vasta kuoleman läheisyys tuo aihepiirin näkyviin?

Pidän Pirkko Olanterän mutkattomasta tavasta puhua henkisyydestä kirjassa Yhteinen kieli. Henkisyys (spirituaalisuus) on kattotermi sisäiselle kokemukselle, jossa elämän merkitystä ja omaa olemassaoloa pohditaan näkyvän ja aineellisen lisäksi suhteessa myös pyhyyden, yhteyden ja läsnäolon kokemuksiin. Henkisyys kattaa tässä määritelmässä laajemman joukon ilmiöitä kuin hengellisyys tai uskonnollisuus. 

Joillakin ihmisillä henkisyys näkyy kuitenkin nimenomaan uskonnollisuutena, jonka tuomat rituaalit tuovat lohtua ja turvaa elämään. Mutta on myös paljon ihmisiä, joiden henkisyys ei liity uskontoihin tai uskomiseen mitenkään. Heille kyse voi olla sisäisistä kokemuksista, joille ei ole annettu nimilappuja minkään tietyn oppirakennelman kautta. 

Ihmisellä voi olla kokemus synkronismista, johdatuksesta tai intuitiosta, ja niitä halutaan vahvistaa arjessa tietyillä tavoilla. Koetaan, että tämä inspiroi ja auttaa ymmärtämään itseä ja maailmaa. Jollakin on kokemus syvästä hyväksytyksi tulemisesta ”korkeammalla” tasolla, oman elämän tarkoituksesta sielullisessa perspektiivissä tai kaiken olevaisen ykseydestä ja yhteydestä.

Joku saattaa kertoa näkevänsä olentoja, joita muut ympärillä eivät näe. Tällaisista kokemuksista opiskelijat kertovat varoen oletettavasti siksi, että ainoa hyväksyttävä selitys tällaisille asioille on tavallisesti rationaalis-materialistinen, eikä tämä ole heille riittävältä tuntuva tulkintakehys.

Omasta kokemusmaailmasta ja maailmankuvasta riippuu, miten kuulija suhtautuu edellä mainittuihin esimerkkeihin. Opiskelijoilta olen kuullut, että he itsesensuroivat aiheen käsittelyä korkeakoulussa. Olisiko niin, että myös me opettajat sensuroimme aiheen käsittelyä tarpeettomasti sen pelossa, että meidän luullaan opettavan huuhaata?

 Miksi tällainen puoli ihmisyydestä pitää salata ja miksei siitä voisi puhua yhtenä ihmisyyden osana – ja nimenomaan kokemuksellisuuden ja merkityksellisyyden kautta – tarvitsematta selittää asiaa rationaalisesti? Kun opetan sote-alan opiskelijoita, olennainen kysymys on, miten henkisyys voi liittyä terveyteen ja hyvinvointiin. Mitä opiskelijan on hyvä tietää henkisyydestä? 

Rakkaus, läheisyys, turvallisuus, hyväksytyksi tuleminen, elämän merkityksellisyys, kauneus, totuus, hyvyys, arvokkuus ja elämänilo ovat ihmisen perustarpeita. Osalle ihmisistä riittää niiden kokeminen suhteessa toisiin ihmisiin, työhön, harrastuksiin tai luontoon, mutta jotkut haluavat liittää ne myös johonkin näkymättömään, jota on mahdoton kuvailla fysiikan ajallisuuden ja paikallisuuden käsittein. 

Henkisyys on monelle opiskelijalle tapa kehittää itsetuntemusta ja omaa ammattitaitoa ja tukea työhyvinvointia. Monenlainen meditaation harjoittaminen on yleistynyt, ja sitä suositellaan usein osana hyvinvoinnin tukemista. Meditaation pitkäkestoinen harjoittaminen saattaa tuottaa syvällisiä kokemuksia, jotka muuttavat ymmärrystä elämästä perustavanlaatuisesti, vaikka ulkoiset olosuhteet säilyisivät samanlaisina. 

Joku saa tällaisia kokemuksia luonnossa, mutta on myös spontaaneja voimakkaita kokemuksia, jotka eivät ole seurausta minkäänlaisesta intensiivisestä harjoittamisesta. Tällaisista syvällisistä perspektiivinmuutoksista on tärkeä puhua. 

Osaa metodeista on tutkittu tieteellisesti, mutta osa on sellaisia, joissa elämää tutkitaan sisältä käsin, oman harjoittamisen kautta. Tällöin astutaan maaperälle, jossa objektiivisin mittarein on mahdoton tavoittaa sitä, mitä tällaiset metodit ovat, ja ylipäänsä miksi henkisyyden teemat kiinnostavat ihmisiä. Tällöin ollaan ihmisyyden iänikuisten mysteerikysymysten äärellä. 

Haluaisin varmistaa, että opiskelijat saavat kaikki sisäiset voimansa käyttöönsä, jotta he jaksaisivat tehdä haastavaa työtä sote-alalla ja löytäisivät sinnikkyyttä kehittää työoloja ja käytänteitä sekä puolustaa heikompia. Monet heistä vahvistuvat sisäisesti erityisesti henkisten asioiden kautta. Jos niistä ei puhuta reilusti ääneen, luodaanko silloin ilmapiiri, jossa henkisyyden harjoittaminen muuttuu jotenkin epäilyttäväksi? 

Henkisyys kuuluu myös asiakkaiden elämään, ja opiskelijoille tulee antaa eväitä tukea jokaista asiakasta tämän omannäköisessä elämässä. Asiakkaan vakaumusta ja valintoja tulee kunnioittaa, ja sote-alaa määrittävät lait ohjaavat juuri tähän. Joillekin henkisyys on sairaudesta tai vaikeasta elämänvaiheesta toipumisen keskeinen tukirakennelma. Tätä käsitelläänkin jonkin verran mielenterveystyön ja päihdetyön opinnoissa. Kuormittavan elämäntilanteen kokeminen näkyy joskus myös spirituaalisena kriisinä. 

Miten kohdata asiakkaan spirituaaliset tarpeet? On työkaluja, joilla ohjata keskustelua asiakkaan kanssa, kuten terveydenhuollossa käytössä oleva AVAUS-malli. Niiden käyttö ei kuitenkaan voi olla mekaanista kysymysten heittelyä, vaan opiskelija tarvitsee taustaksi edellä mainittua tietoa ja osaamista henkisyydestä. Avoin kysyminen on aina hyvä lähtökohta: Mitä tämä asia sinulle merkitsee? Miten se tukee sinua?

Henkisyys voi olla myös terveyden ja hyvinvoinnin riskitekijä. Henkisyyden kaapuun puettu väkivalta ja hyväksikäyttö satuttaa ja rajoittaa edelleen monia. Terveeseen henkisyyteen kuuluu kehollisuuden arvostaminen – eli huomioidaan, mitä keho viestii kivun ja rajojen suhteen. Siihen kuuluu myös toivon elementti tuomitsemisen ja syyllistämisen sijaan. Ja kaikkien tunteiden salliminen osana ihmisyyttä. Siinä on ihmisen sisäistä integraatiota edistävä sävy, joka lopulta saattelee ihmisen takaisin aitoon ja turvalliseen yhteyteen toisten ihmisen luo.

Palaan opiskelijoihin, jotka jäävät tunnin jälkeen keskustelemaan. 

Jotkut kertovat piilottaneensa tämän osan itseään koko opintojen ajan ja liikuttuvat saadessaan jakaa sen edes lyhyesti. Toiset puolestaan kertovat kasvaneensa kodissa, jossa on pidetty yllä kapeaa näkökulmaa ”oikeasta henkisyydestä” uskonnon kautta tai jossa on ollut jyrkän luonnontieteellinen maailmankuva, minkä he ovat kokeneet tukahduttavana. 

Ihmistyöhön kouluttautuessaan opiskelijan tulee saada välineitä tutkia henkistä ihmisyyden puolta. 

Opettajalle haaste on, miten rakentaa siihen tilanteita, jotka eivät rajoitu pelkkään tiedon jakamiseen – koska silloin henkisyyden ydin jää kokematta – mutta jotka eivät myöskään ole vakaumuksellista harjoittamista. 

Ratkaisuna näen esimerkiksi taide- ja luontolähtöiset oppimisen tilanteet, joissa henkisyys voi tulla näkyviin kullekin opiskelijalle hänelle ominaisella tavalla, jos sille vain annetaan tarpeeksi kiireetöntä tilaa ja yhteisen jakamisen mahdollisuuksia. 

Kerran syksyllä teimme luonnossa harjoitusta, jossa ohjasin osallistujat ensin läsnäolon tilaan, ja sitten metsästä löytyviä asioita käytettiin symboleina siihen, mitä haluaa vahvistaa elämässään ja mistä päästää irti. 

Eräs osallistuja sai voimakkaan kokemuksen, että jokin häntä suurempi voima antoi luvan päästää irti tietyistä jouluun liittyvistä traditioista, joiden kanssa hän oli kipuillut vuosia. 

Häntä liikutti se armo, tuki ja syvä rauha, jonka hän koki saaneensa kuin lahjana. ”Nyt luulen, että minussa on tarpeeksi vahvuutta käsitellä tämä asia ystävällisesti sekä minua että muita kohtaan”, hän sanoi.

Opettajilla ja ohjaajilla pitäisi olla kyky kohdata tällaiset tilanteet.

Minna Kuvajainen on LAB-ammattikorkeakoulun lehtori. Hän on opettanut 25 vuoden ajan ammatillista itsetuntemusta sosionomikoulutuksessa sekä tietoisuustaitoja ja traumainformoitua työotetta myös muiden sote-alojen opiskelijoille. Hän innostuu, kun pääsee käyttämään opetusmenetelminä keskustelun lisäksi kehollisuutta, draamaa, tarinoita ja muita taidelähtöisiä menetelmiä, koska aito oppiminen koskettaa koko ihmistä. Laaja ja avoin ihmiskuva on hänelle tärkeä osa elämää niin henkilökohtaisesti kuin ammatillisesti.