Tiedemaailmassakin rakkaus on vastalääke kilpailukulttuurille

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Olli Pyyhtinen
11.5.2022

”Me emme enää hukkaa aikaamme tällaiseen sontaan”, tokaisi muuan miesprofessori opiskeluaikanani tulistuneena eräästä seminaaripaperista ja ilmoitti ykskantaan, että senkertainen tapaaminen oli päättynyt. Istunnon alkamisesta oli kulunut korkeintaan vartti. Kuulin tapauksesta seminaarissa istuneelta opiskelijakaveriltani, mutta tuohon aikaan, 1990-luvun loppupuolella, ei ollut muutenkaan tavatonta, että paitsi opettajien myös kanssaopiskelijoiden kommentit olivat seminaareissa ilkeitä ja piikikkäitä. Aika ajoin yksi jos toinenkin poistui seminaarihuoneesta itkien pois. 

Yliopisto-opinnot koulivat meitä keskinäisen nöyryyttämisen kulttuuriin ja pelon ilmapiiriin, jota ruokki kaikkien kilpailu kaikkia vastaan. Yllä leijui alituinen pelko naurunalaiseksi joutumisesta, ulkopuolelle jäämisestä ja häpeästä.

Olen sittemmin itse yliopistossa opettaessani muistellut noita omia opiskelukokemuksiani. Olen pohtinut, miten voisin luoda opetustilanteesta sellaisen, että jopa silloinen minäni uskaltaisi avata suunsa sen sijaan, että vaikenisi ajatuksistaan. 

Reseptini on seuraava: opetuksessa ja yliopistossa tarvitaan vähemmän kilpailua ja enemmän rakkautta.

Tutkijoiden välistä kilpailua pidetään yliopistossa paitsi itsestäänselvyytenä myös toivottavana, ikään kuin automaattisesti parempaan tieteeseen johtavana asiana. Ja onkin totta, että tutkijat ovat kilpailleet jo kauan muun muassa tunnustuksesta, statuksesta, palkinnoista, opetustehtävistä ja rahoituksesta. Kilpailu kuitenkin pitää yllä jatkuvaa sosiaalista vertailua, joka puolestaan on omiaan luomaan tyytymättömyyttä, pettymystä, kateutta, häpeää, itseinhoa ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Psykoterapeutti Katja Myllyviita toteaa teoksessaan Häpeän hoito, että ihminen voi kokea elämänsä merkitykselliseksi, jos hän saa rakastaa ja tuntea itsensä rakastetuksi. Silti käytämme ison osan ajastamme ja voimavaroistamme kilpailemiseen rakastamisen sijasta. 

Myllyviita esittää, että kun käyttäytymistämme motivoi kilpailu, elimistömme uhkajärjestelmä aktivoituu. Kilpaillessaan ihmiset eivät yleensä pyri saamaan enemmän kuin heillä on saati olemaan anteliaita vaan pitämään itsellään sen, mitä he ovat jo onnistuneet saavuttamaan. Kilpailua motivoi menetyksen pelko: pelko sosiaalisen aseman, arvostuksen, hyväksynnän tai vaikka toimeentulon menettämisestä. Tämä on pohjimmiltaan pelkoa yksin jäämisestä. 

Entä rakkaus? Tiedostan, että rakkaudesta puhuminen saa helposti kiemurtelemaan kiusaantuneisuudesta. Rakkaudessa on aiheena jotakin feminiinistä ja siksi halveksuttavaa, löperöä ja alhaista, ja tämä halveksunta kertoo kulttuurissamme syvässä istuvasta naisvihasta. Rakkaudesta puhuttaessa myös astutaan helposti myyttien alueelle, mikä tuntuu sopivan huonosti tieteeseen. Ylipäätään turboahdettua tehokkuutta, rationaalisuutta ja kilpailullisuutta korostavassa ajassa asiantuntijuus ja rakkaus pidetään tiukasti erillään.

Pinnalliseksi ja kaunosieluiseksi leimautumisen uhallakin peräänkuulutan siis yliopistoon lisää rakkautta. Mutta mitä tiede rakkauden käytäntönä voisi sitten tarkoittaa? 

Omassa mielessäni se tarkoittaa esimerkiksi turvallisia ja tasa-arvoisia tiloja, joissa kaikilla on oikeus ilmaista ajatuksensa. Huolenpitoa ja uskallusta olla haavoittuva. Lisäksi se tarkoittaa ajattelun käsityöläisyyttä ja eräänlaista ”rakkautta lajiin”, toisin sanoen sitoutumista koko persoonallaan siihen, mitä tekee, ja ajattelun taidon kehittämistä sen itsensä vuoksi. 

Rakkauden käytäntöjen korostaminen tarkoittaa yleisemmin myös yksilökeskeisyyden horjuttamista. 

Kilpailu tekee tieteestä ennen kaikkea individualistisen cv:n rakennushankkeen ja pelin, jossa yksilöt ovat pakotettuja kohentamaan asemaansa välttääkseen marginaaliin joutumisen. Tiede kuitenkin edellyttää anteliaisuutta, ei ensisijaisesti itselle haalimista. 

Ollakseen mahdollista tieteellinen tutkimus edellyttää, että ideat kiertävät lahjoina, sillä tieteentekijä on tutkimustyössään riippuvainen useiden ihmisten panoksesta. Tämä tekee tutkimuksesta olennaisesti kollektiivisen hankkeen. Tieteelliset kontribuutiot on sananmukaisesti ymmärrettävä ”lahjoituksiksi”. 

On ylipäätään tärkeää rikkoa vaikenemisen kulttuuri ja puhua siitä, miten jopa menestyksen hetkelläkin tunnemme ilon ja riemun sijasta helposti pelkoa siitä, että totuus huonommuudestamme paljastuu, ja koemme, ettemme ansaitsisi hyvää. Huijarisyndrooma onkin patologista tutkijoiden keskuudessa. Brittisosiologi ja feministitutkija Rosalind Gill on esittänyt, että ahdistus, riittämättömyyden tunne, uupumus, pelko oman aseman menetyksestä ja uupumus ovat yhteydessä uusliberaaleihin vallan käytäntöihin nyky-yliopistossa. 

Yksilöiden edellytykset pärjätä elämässään eivät riipu yksin heistä itsestään vaan myös rakenteista. 

Tarvitaan siis sosiologista mielikuvitusta, joka kääntää ihmisten henkilökohtaiset huolenaiheet yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi. 

Olli Pyyhtinen
Olli Pyyhtinen työskentelee sosiologian professorina Tampereen yliopistossa. Hän on kiinnostunut muun muassa relationaalisuudesta, sosiaaliteoriasta, filosofiasta, tieteen ja teknologian tutkimuksesta sekä talouden ja taiteen tutkimisesta Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta muun muassa lahjan ja jätteen yhteiskunnallisuudesta. Ollia kiinnostaa, miten muodostumme ihmisinä moninkertaisissa altistumisissa ulkopuolelle ja vieraudelle. Emme siksi voi hallita elämäämme täydellisesti. Juuri tämä kiehtoo häntä esimerkiksi jätteessä, josta emme pysty vapautumaan lopullisesti emmekä myöskään ottamaan sitä täydellisesti haltuun. Ylijäämä ilmentää taakse jättämiämme asioita, jotka eivät suostu katoamaan olemattomiin vaan vaikuttavat olemiseemme nykyisyydessä. Olli asuu ja pitää jätemetabolismistaan huolta parhaansa mukaan Helsingissä.

Henkilökuva: Maija Sura