Anteeksipyyntö Pride-viikolla – miksi terapeutit tekivät sen vasta nyt?
Ihmisyyden monet puolet -blogi
Pride-viikon perjantai 1.7.2022 oli historiallisesti merkittävä päivä. Silloin Suomen psykoanalyyttinen yhdistys pyysi julkisesti anteeksi seksuaalivähemmistöihin kohdistuneita, vuosikymmenten aikana tapahtuneita väärinkäytöksiä. Tätä oli edeltänyt keskustelu sekä yhdistyksen sisällä että koko ammattikunnan keskuudessa. Viimeisen kymmenen ja etenkin viiden vuoden aikana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ääni on kuulunut voimakkaammin, tullut ymmärretyksi ja tunnustettu oikeaksi.
Anteeksipyyntöä on odotettu niin kauan, että on ollut vaikea enää pitää mielessä, miten vakava asia on ja kuinka paljon väärinkäytökset ovat aiheuttaneet vuosikymmenien aikana kärsimystä. Ja kuitenkin asia on koskettanut myös minua sekä ammatillisessa mielessä ja henkilökohtaisesti.
Kuulun itse seksuaalivähemmistöön, mutta en ole siitä huolimatta kokenut syrjintää mihinkään ominaisuuteeni liittyen. Olen elänyt kuplassa, joka on muodostunut humaaneista ja liberaaleista itsenäiseen ajatteluun kykenevistä ihmisistä. Vaikka olen opiskellut 2000-luvun alussa hiukan feminismin historiaa ja naistutkimusta, en siltikään ole sisäistänyt kokemusta toiseudesta tai syrjinnästä omakseni. Ehkä olen myös privilegiossani ollut liian mukavuudenhaluinen, koska nämä asiat tuntuivat etäisiltä.
Kun psykoterapeuttiurani oli alussa 12 vuotta sitten, homoseksuaalisuus oli jo silloin poistettu sairausluokituksesta 40 vuotta aiemmin. Silti käytännössä muutamat kollegat tekivät työtään sellaisella asenteella kuin sairausluokituksesta poistamista ei olisi tapahtunut. Se hämmensi ja mietin, miten tämä voi olla mahdollista, kun hoitohan perustuu tietoon eikä asenteisiin.
Kymmenen vuotta sitten tutustuin Olli Stålströmin osin elämänmittaisten kokemusten perusteella tehtyyn väitöskirjaan Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu, se on vuodelta 1997.
Olli Stålström oli tutkinut, miksi homoseksuaalit on historian kuluessa leimattu sairaiksi. Kritisoidessaan aikaisempaa psykoanalyyttista tutkimusta, hän nimitti erään lähdeteoksen kirjoittajaa ”asiantuntijaksi”, siis lainausmerkeissä, ja sai rikossyytteen “solvauksesta”. Hänen lääketieteen sosiologian alaan kuuluvaa väitöskirjaansa vaadittiin tuhottavaksi. Vaikka syytteestä sittemmin luovuttiin, oli kohtelu niin mahdotonta, että aiemmissa hoitosuhteissaan traumatisoitunut tutkija sairastui. Järjestelmä, jonka perimmäinen tarkoitus oli auttaa, petti totaalisesti, kun sitä uudelleenarvioitiin. Onneksi oikeuslaitos ei pettänyt.
Tämä Ollin asia – viesti analyytikoille ja koko mielenterveystyön kentälle, psykoanalyyttiseen teoriaan kohdistuva kritiikki ja vähintäänkin keskustelu psykoanalyysin aiheuttamasta kärsimyksestä - tuntuu unohtuneen pitkäksi aikaa. Vasta ihan parina viime vuotena keskustelu aiheesta on kantanut hedelmää ja kansainvälisisissä alan järjestöissä asia on otettu esille.
Kun itse luin Stålströmin kirjaa kymmenen vuotta sitten, koin kai jonkinlaisen sijaistraumatisoitumisen hänen saamastaan kohtelusta. Miten ikinä voisin luottaa ammattikuntaan, jota itsekin edustan? Miten juuri ne, joiden kanssa piti voida keskustella elämän kipeimmistä kysymyksistä, eivät itse kyenneet tai halunneet kohdata omia ennakkoluulojaan? Tässä oli jotain hyvin perustavanlaatuista pielessä. Ristiriitaa ei helpottanut, että työssäni törmäsin asiakkaisiin, joilla oli ollut negatiivisia, jopa loukkaavia kokemuksia hoitosuhteissa.
Kysymykseni oli silloin: Esiintyikö psykoterapiayhteyksissä edelleen väärää identiteettikokemusten patologisointia, syrjintää tai negatiivista asennoitumista? Mistä se johtuu? Mitä asialle pitäisi tehdä? Yritin herättää kollegiaalista keskustelua asiasta. Mutta asiasta ei haluttu keskustella tai keskustelu oli epämääräisen kieltävää ihmettelyä, ymmärtäväistä hymistelyä ja kyllästynyttä päivittelyä. Siitäkin huolimatta, että minulla on kollegoissa paljon ystäviä, todella mukavia ja erilaisten koulukuntien edustajia. Toisinaan kysymykseni koettiin loukkaavana.
Aihe pöllähteli kiusallisesti esille vertaisryhmissä ja kahvipöytäkeskusteluissa. Ymmärsin, että edelleenkin osa alamme edustajista uskoi homoseksuaalisuuden olevan kehityshäiriö, jumiintuma, trauman aiheuttama ja epäterve seksuaalisuuden muoto. Mutta kukaan heistä ei koskaan suoraselkäisesti ilmoittautunut, vaikka keskustelua käytiin mm. tuhansien alan edustajien verkkokeskusteluissa. Homoseksuaalisuuden patologisointi oli ammattikunnassani jollain tapaa ihan ymmärrettävä ja joillekin ehkä hieman ärsyttävä mielipidekysymys. Ei nähty, että se on vakavasti otettava ammattieettinen kysymys. Se alkoi tuntua ikuisuuskysymykseltä, joka kaikessa hiljaisuudessa lakaistaan maton alle. Suoraan sanottuna itsekin kyllästyin aiheeseen ja mietin lähinnä ongelman luonnollista poistumaa vanhakantaisesti asennoituvien analyytikkojen eläköitymisen kautta.
Miten sitten itse selvisin vähemmistöön kuuluvana kollegoiden asenteista?
Päätin noin 5-6 vuotta sitten, että en itse salaile mitään ominaisuutta itsessäni, en edes ammatillisissa yhteyksissä. Olin vuosia salannut, koska en halunnut tulla kohdatuksi epäreilulla tai vahingoittavalla tavalla. Suojelin itseäni, kunnes olin tarpeeksi vahva kestämään stigmaa: sitä että olen joidenkin kollegoideni silmissä vinoutunut ja kehitykseltäni jumiintunut ikuiseen äidin kaipuuseen. Selviytymiskeinoni oli, että asetuin kaiken tällaisen yläpuolelle ja tietoisesti torjuin ongelman ajattelemisen. Sitä helpotti myös se, ettei minua itseäni ole syrjitty eikä kaltoinkohdeltu edes psykoanalyyttisessa hoidossani. Halusin uskoa, että kaikki olikin hyvin. Enkä oikeastaan edes tiennyt, oliko kyseenalainen eheytyshoito tämän päivän psykoterapiassa vieläkin totta. Mietin, olisiko kyse sittenkin liioitellusta pelosta.
Merkittävä edistysaskel saavutettiin, kun alan kattojärjestönä toimiva Kansainvälinen psykoanalyyttinen yhdistys (International Psychoanalytical Association (IPA)), hyväksyi 26.4.2022 eheytyshoitojen vastaisen kannanoton. Siinä todetaan yksiselitteisesti, että toimet, joilla pyritään vaikuttamaan yksilön seksuaaliseen suuntautumiseen tai sukupuoli-identiteettiin, eivät ole psykoanalyysin eettisten periaatteiden mukaisia.
Kun anteeksipyyntötilaisuus nyt järjestettiin, mietin sinne lähtemisen työläyttä yli +30C helteessä. Mielessä kävi, koskettaako tämä enää minua. Minuahan ei kukaan syrjinyt, vaikka olen sitä hiukan pelännytkin. Oliko kyse niin vanhoista asioista, ettei niillä ole nyt suurempaa merkitystä? Suoraan sanottuna mukavuudenhalussani mietin, jaksanko enää triggeröityä asiasta, johon en ollut koskaan saanut vastauksia.
Seisoessani takarivissä näin salissa kolme sukupolvea. Puhujana oli myös Olli Stålström. Hän on syntynyt samana vuonna kuin äitini. Yleisössä oli lapseni ikäisiä nuoria aikuisia. Näin kauan piti mennä, että ihmisoikeudet toteutuivat myös psykoterapian kentällä. Näin hidasta on kehitys, kun ei ole kyse teknologiasta, vaan jostain mikä vaatii nöyrää asennetta ja avointa keskustelua. Tunsin häpeää siitä, että olin etuoikeutettuna omassa mukavassa kuplassani melkein unohtanut, miten vakavasta ongelmasta on ollut kyse.
Olen nyt tullut siihen tulokseen, että syynä väärinkäytöksiin on ollut psykoanalyyttisen teorian vääristely, jotta se olisi palvellut valtaapitävien intressejä ja myötäillyt yhteiskunnan asenteita. Sotien jälkeen kouluttautuneet psykoanalyytikot edustivat sivistyneistöä. Vielä 2000-luvulle siirryttäessä koko instituutiota vaivasi jonkinlainen ylemmyydentunne: keskusteluissa ei oikein annettu vastauksia eikä ongelman olemassaoloa virallisesti myönnetty.
Vasta 2020-luvulle siirryttäessä asiassa alkoi tapahtumaan edistymistä, joka lähti muutamien aktiivisten henkilöiden toimesta. Ongelmallinen suhtautuminen ja väärinkäytökset otettiin vakavasti. Itse tunnen katsovani tätä ulkopuolisen silmin. Näen, että vihdoin löytyi uskallusta ja tahtoa asian korjaamiseen. Toivon kuitenkin, että jatkossa eettisiin kysymyksiin otetaan vaikenemisen sijaan aktiivisesti ja kollektiivisesti kantaa.
1900-luvun psykoanalyysin on nyt todettu vahingoittaneen monia ihmisiä kapeakatseisuuden, tuomitsevuuden ja heteronormatiivisuuden takia. Hoitomenetelmään sotkeutui siihen kuulumattomia ajalle tyypillisiä arvokysymyksiä. 2000-luvulla psykoanalyysia on kehitetty enemmän tutkivaan, avoimeen ja asioita kuvailevaan suuntaan, johon ei kuulu seksuaalisten suhteiden arvottaminen. Mikään suhde ei ole lähtökohtaisesti ongelma tai oire. Toki kaikissa suhteissa voi olla epäterveitä ja ongelmallisia alueita, mutta ne eivät liity suoranaisesti sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiin.
On ollut ihanan tervehdyttävää kuunnella aiheeseen liittyviä, tuoreita psykoanalyyttisia puheenvuoroja. Ne ovat olleet innostavia ja on syntynyt halu oppia ja ymmärtää lisää. Uskon muutenkin, että tällä hoitomuodolla on paikkansa nykyisessä suorituskeskeisyyteen ja mitattavuuteen keskittyvässä maailmassa.
Olen tästä hyvästä kehityksestä ja anteeksipyyntöeleestä tyytyväinen. Tunnen helpotusta sekä myötätuntoa niiden puolesta, joita vääristynyt hoito on vahingoittanut. 25 vuotta on pitkä aika Olli Stålströmin väitöskirjan valmistumisen ja julkisen anteeksipyynnön välillä.
Kun joku instituutio systemaattisesti asettaa itsensä muiden yläpuolelle ja kieltäytyy keskustelusta, niin erimieliset pikkuhiljaa kyllästyvät epäkohtien kaiveluun ja hiljenevät. Kertooko se konfliktien välttelystä vai laiskuudesta, en tiedä, mutta olen tässä kokenut todeksi, että vahingollisten valtarakennelmien purkamisessa tarvitaan sekä rohkeutta että sinnikkyyttä.
Pride-viikon jälkeen voi hetken hengitellä dopamiinin kyllästämää juhlahumua, lillua ylpeänä ja onnellisena yhteenkuuluvuuden, suvaitsevaisuuden ja värikkään ilon kuplassa – samalla tiedostaen, ettei se vieläkään ole ihan totta. Vaikka olen itse etuoikeutettu, en saa unohtaa miksi juhlitaan.
Nina Alina Alfthan on 53-vuotias kasvatustieteen maisteri ja psykoterapeutti. Sateenkaariuusperheellinen äitioletettu, joka harrastaa paljon mm kukkia, lintuja ja moottoripyöräilyä.