Etäopetus havahdutti: kehollisuus ja tilallisuus on opetuksessa tärkeää

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Sampo Mielityinen
17.6.2022

Opettaminen on kehollinen teko. Opettaessani aistin koko ajan kanssani samassa tilassa olevien keskittymistä ja toimintaa. Se välittyy minulle asennoista, ilmeistä ja olemuksesta. ”Ryhmän energia” on kaikille opettajille tuttu ilmiö. Se nousee toisten tavasta olla yhteisessä tilassa. Läsnäolon ja yhteisen keskittymisen aistivat kaikki. Niin myös huomion herpaantumisen, ajatusten harhailun ja uupumuksen.

Oppimisen kehollisuus näkyy myös tiloihin kiinnittyvinä muistoina. Saapuminen tuttuun luentosaliin voi vuosien jälkeenkin palauttaa mieleen menneiden opetustilanteiden tunnun. Tila ja siinä olemisen kokemus on tärkeä osa tätä muistia. Tila resonoi opettajan kehon ja mielen kanssa, parhaimmillaan opettamisen iloa ja energiaa vahvistavina asioina.

Pandemia on ollut paradoksaalisesti onnenpotku opettamisen kehollisuuden ja tilallisuuden ymmärtämiselle myös korkeakouluissa. Kun opettajat ja opiskelijat on pakotettu läppärien kelmeän valon ääreen omiin olohuoneisiinsa, keittiöihinsä ja pannuhuoneisiinsa, tilan ja kehon rooli oppimisen ja opettamisen perustana on viimeistään valjennut kaikille. Yhteyden heikentyminen ja repivän äkilliset digisiirtymät ovat 2020-luvun korkeakoulutuksen henkistä kansallismaisemaa.

Toki asetelma ei ole mustavalkoinen: moni opiskelija on esimerkiksi viisaasti kuunnellut opetustallenteita ulkoillessaan. Uudet toimintatavat ovat ruokkineet kekseliäisyyttä ja uusia tapoja luoda oppimisen tiloja ja kehollisuutta. Tästä huolimatta kaipuu yhteisiin tiloihin on kova.

Läsnäolon tuntua on hyvistä vinkeistä ja vilpittömistä yrityksistä huolimatta ollut vaikea rakentaa etäopetukseen. Kontrasti lähiopetukseen on huikea. Siinä missä samassa fyysisessä tilassa yhteisen kohtaamisen tuntu on erittäin vaivatonta luoda ja ylläpitää pienillä pedagogisilla keinoilla ja työskentelyillä, se on ollut etäopetuksessa työn ja tuskan takana ja kovin haurasta.

Yhdessä olemisen taika pirstoutuu herkästi Zoomin mustiin ruutuihin. Hyvinvointi- ja palautekyselyistä tiedämme, että etäopetus on myös heikentänyt opiskelijoiden keskittymistä sisältöihin ja lisännyt yksinäisyyden tuntua.

Korkeakouluissa on tehty paljon hyvää työtä tilojen käytössä, niin rakenteiden kuin pedagogisten valintojenkin tasolla. Tiloja on kehitetty joustavammiksi ja monimuotoisemmiksi, ja pandemia on kiihdyttänyt muutosta.

Korkeakoulut kehittävät parhaillaan aktiivisesti kampuksia ja sähköisiä oppimisympäristöjä. Peruskysymykset ovat kiperiä ja kiehtovia: Missä oppiminen ja opetus tapahtuvat? Millaiset fyysiset tilat tukevat parhaiten oppimista, kohtaamisia ja koko korkeakouluyhteisön hyvinvointia? Miten oppimisen moninaisuus ja joustavuus saadaan myös tilojen ominaisuudeksi?

Lisäksi tiedän monen kollegan käyttävän opetuksessaan työskentelyjä, jotka aktivoivat kehoa ja hyödyntävät tilojen mahdollisuuksia. Kirjo ulottuu hengitys- ja rentoutumisharjoitteista aina tanssin keinoja hyödyntävään pedagogiikkaan.

Itselleni tilan käytössä on ollut keskeistä kohtaamisten mahdollisuus ja leikillisyys. Tässä on muutama esimerkki siitä, kuinka olen lähiopetuksessa käyttänyt tilan ja kehollisuuden mahdollisuuksia:

1. Vahingonkorvausoikeuden luennoilla olen antanut opiskelijoille taukotehtäväksi lavastaa ja valokuvata kampuksella jonkin vaaratilanteen, josta voisi syntyä juridisia pulmia.

2. Pitkien luentojen tauoilla olen pitänyt pieniä jumppatuokioita.

3. Olen käyttänyt purkutyöskentelynä luentosaleissakin niin sanottua karusellia, jossa opiskelijat asettuvat sisä- ja ulkorinkiin ja keskustelevat kasvokkain aina yhden henkilön kanssa kerrallaan.

4. Olen antanut opiskelijoille tehtäväksi tehdä pienryhmissä ihmispatsaan opetukseen liittyvästä teemasta. Näitä patsaita on sitten kierrelty ja katseltu kuin museossa ikään.

5. Olen teettänyt opiskelijoilla kävelypalavereita luennon teemasta.

Toisaalta kehollisuuden merkitys ja ylipäätään kokonaisen ihmisen kohtaaminen uhkaa herkästi unohtua korkeakouluopetuksen kehittämisessä. Esimerkiksi keskustelu etä-, lähi- ja hybridiopetuksesta jää puolitiehen, jos se käydään lähinnä opetustilanteen kuormittavuuden näkökulmasta.

Kun on tehty valinta vaikkapa lähiopetuksen puolesta, olisi vielä maltettava kysyä, kuinka sen pedagogiset lupaukset lunastetaan. Opettajilta kysytään myös rohkeutta kokeilla ja kertoa kokeiluistaan: keskittyminen ”ajatteleviin päihin” on niin vahva perinne, että sitä rikkovat ratkaisut voivat herättää kummastusta niin opiskelijoissa kuin kollegoissakin. Yhtä kaikki, korkeakouluissa on loputtomasti mahdollisuuksia kehojen ja tilan monipuoliseen käyttöön, ja internet on pullollaan tätä tukevia harjoituksia.

Kampuskehittämisen ja verkkopedagogiikan rinnalla tarvitaankin kehollisen ja tilallisen pedagogiikan kehittämistä. Niin opiskelijoiden kuin opettajien on kysyttävä samoja peruskysymyksiä: Mitä tarkoittaa olla samassa tilassa toisten kanssa? Miten toisten kohtaamiseen virittäydytään, miten siitä irtaudutaan? Miten oppimistilanteisiin rakennetaan turvallisuutta ja mahdollisuus keskittyä käsillä oleviin sisältöihin, myös kehojen hyvinvoinnista huolehtien ja niiden mahdollisuudet tunnistaen?

Ihmisen kokonaisena huomioiva opetus ylläpitää tarkkaavaisuutta, luo merkityksellisiä kohtaamisia, antaa iloa, aktivoi sisältöjä sekä jättää ylipäätään jäljen opettajaan ja opiskelijoihin. Koko korkeakouluyhteisö voi tällöin paremmin ja oppii enemmän.

Nyt, keväällä 2022, hoksasimme vielä yllättyä iloisesti luentosaleissa ja auditorioissa: totta tosiaan, me saamme olla täällä yhdessä! Pian olemme taas tottuneet uuteen emmekä enää havahdu miettimään, mitä samaan tilaan kokoontuminen merkitsee ja tuo oppimiseen. Kehollisen ja tilallisen korkeakoulupedagogiikan etsikkoaika on nyt.

Sampo Mielityinen on yliopistonlehtori ja pedajohtaja Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella. Hän on toiminut paitsi tutkijana ja opettajana myös opettajankouluttajana. Vuorovaikutteisen, merkityksellisen ja kohtaamisia mahdollistavan opetuksen toteuttaminen ja kehittäminen on hänelle sydämen asia.