Musertava lista työssä tarvittavista tietokonejärjestelmistä näyttää, miten meistä on tehty ohjelmistojen alamaisia

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Eeva Luhtakallio
22.6.2022

Teknologinen imperatiivi saa tutkijan itkemään tietokoneen takana

Istun tietokoneen ruudun ääressä kymmenien postimerkin kokoisten kohtalotovereiden kanssa ja tihrustan pienen pientä mutkikasta näkymää Sisu-järjestelmästä. Sillä pitäisi tästedes osata operoida kaikki tärkeät opiskelijoita koskevat prosessit.
Kouluttajamme esittelevät pitkiä linkkilistoja, joiden takaa löytyy opastusvideoita. (Milloin ehdimme katsoa niitä? Emme milloinkaan.) Näytöt vilahtelevat silmissä ja kouluttajat selittävät, miten täältä avautuu arviointityökalu, täältä voi seurata ohjattavien suunnitelmia, täällä ovat toteutumat. En ymmärrä oikeastaan mitään.

Työtä määrittävät nykyään voimakkaasti teknologiset raamit.

Päivittäisessä työssäni yliopistolla käytän matkahallintajärjestelmää, taloushallinnon eri järjestelmiä ja ohjelmia laskujen kirjaukseen ja hyväksyntään. Käytän myös projektihallintaohjelmia ja henkilöstöhallinnon alustoja – yhtä palkkaluokkien määrittelyyn, toista työajanseurantaan, kolmatta kehityskeskustelujen käymiseen ja hallinnointiin, neljättä henkilöstökoulutuksiin.

Käytän lisäksi tilavarauksiin Outlook-kalenteria tai Optimea (riippuen tilan käyttötarpeesta). Sisua opiskelijoiden kurssi-ilmoittautumisiin, arviointeihin ja opintojen seurantaan. Thessaa jatko-opiskelijoiden ja väitösprosessien hallinnointiin. Moodlea kurssisisältöjen tuottamiseen ja jakamiseen. Examinariumia tenttien luomiseen ja järjestämiseen.

Sisäisen verkon eri järjestelmiä ja alustoja (ryhmiä, wikiä, teamsia) käytän kokousmateriaaleihin tutustuakseni. Pilvidokumentteja käytän yhteiskirjoittamiseen. Tekoälypohjaisia ohjelmistoja, laadullisen aineiston koodaustyökaluja, tekstinkäsittelyohjelmia ja monia muita tutkimusaineistojen työstämiseen ja kirjoitustöihin.

Lisäksi eri rahoittajien alustoille sommittelen hakemuksia ja raportoin tuloksia.

Pandemian aikana ja sen myötä nykyään ehkä kaikkein hallitsevimpia ovat zoomit ja teamsit, joissa kokoustetaan, opetetaan, neuvotellaan, esitelmöidään ja nauhoitetaan luentoja.

Lista on vaillinainen.

Ohjelmat, alustat, järjestelmät ja työkalut vaativat suuren määrän opettelua ja muistamista – realistisesti pikemmin jatkuvaa uudelleen opettelua – sillä eri tehtäviensä lisäksi jokaisella niistä on omat rajoitteensa ja kikkansa, joiden avulla rajoitteita paikataan.

Yhtä pitää käyttää incognito-selainikkunassa, toinen vaatii VPN-yhteyden, kolmas edellyttää poikkeuksellista käyttäjätunnuksen muotoa. Opetteluun, muisteluun, uudelleen opetteluun ja alustojen erityistarpeiden huomioimiseen menee näissä maisemissa suuri osa työajastani.

Työni tuloksena pitäisi syntyä uusia ajatuksia, tutkimustuloksia ja kirjallisia esityksiä. Minun pitäisi pystyä olemaan luova ja inspiroimaan toisia. Työtä hallitsee kuitenkin teknologinen imperatiivi: toimi kuten ohjelmistot edellyttävät.

Ohjelmistot ja alustat vaativat toimimaan, herjaavat virheistä ja ehdollistavat käyttäjänsä. Niiden kanssa ei voi neuvotella, sillä ne eivät välitä käyttäjistään.

Ruudulla alkaa Unilead-koulutus. Minun pitäisi liittyä pienryhmäni breakout-roomiin, esittäytyä ja käydä keskustelua. Kalenteri muistuttaa iltapäivän kokouksesta, sähköpostissa robotti vaatii työaikakirjauksia. Edelliset päivät olen selvitellyt EU-hankkeen taloushallinto-ohjelmassa ilmennyttä virhettä, joka on euromääräisesti valtava. En tiedä, onko virhe korjattavissa ilman, että koko hankkeen toteutus ja usean ihmisen toimeentulo vaarantuu. Ohjelma on kasvoton eikä kerro, taloushallinto levittelee käsiään. Päässäni kihisee. Juuri nyt, tässä hetkessä, en saa henkeä, en voi hillitä itseäni. Jätän kameran ja mikin kiinni, istun yksin toimistotuolilla ja itken itkemästä päästyäni.

Sen lisäksi, että teknologinen imperatiivi hallitsee aikaa – merkittäviä määriä aikaa – se rajaa ihmisiä irti toisistaan ja toisinaan myös itsestään. Tietysti nauramme (nyt onneksi jälleen myös) käytävillä ja tuskailemme alustojen palvelutehtäviämme. Silti jokainen on käyttäjänä yksin, kohtaa ohjelmistojen vaatimukset oman käyttäjätunnuksensa yksinäisyydessä ja typistyy ohjelmistoalamaiseksi.

Mitä tapahtuisi, jos kieltäytyisimme? Voisimmeko saada saarekkeita aikaa haltuumme, jos saisimmeko rajata alustojen määrän sellaiseksi, jonka pystymme oppimaan ja hallitsemaan?

Voisiko teknologia olla voimiemme kuluttajan sijaan meidän luovuutemme, myötätuntomme, ymmärryksemme ja kehojemme voiman palvelija?

Eeva Luhtakallio

Henkilökuva: Ilkka Vuorinen

Eeva Luhtakallio on sosiologian professori Helsingin yliopistossa. Hän on kiinnostunut demokratian arkisista käytännöistä liittyen yhtäältä aktivismiin ja poliittiseen osallistumiseen ja toisaalta poliittiseen eriarvoisuuteen ja osallistumattomuuteen. Tällä hetkellä hän tutkii muun muassa kuvien ja visuaalisen argumentoinnin keskeisyyttä poliittisessa toiminnassa. Eeva vetää Sosiologisen demokratiatutkimuksen keskus -tutkijayhteisöä ja sen parissa useita tutkimushankkeita. Hän on pyrkinyt kehittämään työhyvinvointia, kannattelevaa yhteisöä ja kestävää työ- ja ura-ajattelua korostavia toimintatapoja ja pitää yliopistoyhteisöjen suurena heikkoutena näiden teemojen sivuuttamista yksipuolisesti älyllisen ja suoriutuvan ihmiskuvan ikeessä. Eeva asuu Helsingissä ja mökkeilee Hämeessä.