Kuinka rohkenisin auttaa apua tarvitsevaa?

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Helena Hautala
11.8.2023

Eräänä aamuna palasin kuntosalilta kohti kotia ja alkavaa työpäivää mieli valoisana ja aukinaisena elämälle. Ohittamallani bussipysäkillä näin ihmisen, joka ei silminnähden voinut aivan yhtä hyvin. Hänen tilanteensa ei ollut akuutti, mutta tuntui silti väärältä jättää hänen pahoinvointinsa huomiotta. Pohdin, lähestyisinkö ja kysyisin, onko kaikki hyvin. Osoittaisin, että näen ja ettei se mitä näen, ole yhdentekevää.

En lopulta tehnyt niin. Keksin liudan syitä katsoa kohteliaan välinpitämättömästi ohi. Kenties hän olisi kokenut kysymykseni tungettelevana tai loukkaavana. Kuka minä oikeastaan olin tekemään päätelmiä hänen habituksestaan? Sitä paitsi, eiköhän hänellä jo ollut oikea hoitokontakti jossain. Ja omat läheiset. Olisiko minulla oikeastaan edes aikaa kuunnella tai kykyä auttaa, jos apua tarvittaisiinkin? Mitä ratkaisuja voisin hänelle juuri nyt tarjota? Päivän työt olisi pitänyt aloittaa jo tuntia aiemmin. Suhtautumiseni oli oikeastaan perisuomalainen: toisten asiat ovat yksityisiä, eikä niihin ole syytä puuttua. 

Tulin ajatelleeksi, että paradoksaalisesti yksi tärkeimmistä tavoitteista työssäni on edistää hyvinvointia, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta yhteiskunnassa. Mikä vielä vaikeampaa sivuuttaa, olin vain kahta päivää aiemmin palannut viikonlopun mittaiselta retriitiltä, joka oli omistettu sen pohtimiselle, kuinka tehdä yhteiskunnasta kohtaavampi, ja kuinka voin yksilönä asiaan konkreettisesti vaikuttaa.

Jäin kysymään itseltäni, miksi tarvitsen itseni ja tavoitteeni väliin jonkin hankkeen, projektin tai retriitin? Miksi toive kohtaavammasta yhteiskunnasta täytyy etäännyttää ammatillisen kiinnostuksen päähän, ja miksi en voi toteuttaa kohtaavampaa yhteiskuntaa tässä ja nyt?

Oivalsin, että oma arkipäiväinen kokemukseni ilmentää juuri sitä haastetta, jota kritisoin mielenterveyskriisin kuormittamissa sosiaali- ja terveyspalveluissamme: Meidän järjestelmässämme apua tarvitseva työnnetään läpi pyöröovesta suorittamaan protokollaa, jossa tarvittu apu, kohtaaminen ja syli ovat aina yhden arviointiprosessin päässä, seuraavalla tapaamisella, seuraavalla palveluntarjoajalla, seuraavalla asiantuntijalla tai seuraavassa työryhmässä. Tietokantojen kirjauksista ilmenee, että avunanto on suoritettu asianmukaisesti. Lopulta koko palveluvalikoiman läpikäyneen ihmisen kokemus on usein kuitenkin se, ettei odotettua kohtaamista koskaan tullut.

Apua tarvitsevia on jatkuvasti enemmän. Merkityksettömyyden ja tarkoituksettomuuden tunteista kielivät karut mielenterveystilastot: Masennus vie eläkkeelle yhdeksän ihmistä päivässä ja jo yli puolet myönnetyistä työkyvyttömyyseläkkeistä on mielenterveysperustaisia. Jo ennen koronapandemiaa joka viides suomalainen kertoi kärsivänsä yksinäisyydestä.

Psykiatri Martti Siiralan kehittämä yhteisöpatologian teoria lähtee ajatuksesta, että sairastunut yksilö, perhe tai ryhmä peilaa aina näkyväksi jotain yhteisössä torjuttua ja näkymätöntä, yhteisöruumiin sairautta. Yhteisön taakankantajaa käytetään muiden yhteisön jäsenten traumaattisten kokemusten säiliönä.

Näin ollen, mitä muukalaisen sivuuttaessani sivuutan itsessäni? Mitä piilossa olevia puoliani ja torjuttuja tunteitani tämä kohtaamatta jättämäni ihminen peilasi nähtäväkseni? Kenties avuttomuutta, keskeneräisyyttä, häpeää ja lohduttomuutta. Kenties olisin tullut vihalla torjutuksi, enkä kestäisi sitä. Sen sijaan, että kohtaisin näitä puolia itsessäni myötätunnolla, torjunkin hänet huomioni piiristä katsoen hänet avuttomaksi, keskeneräiseksi ja lohduttomaksi.

Auttajan varjosta kirjoittanut edesmennyt eetikko Martti Lindqvist  tunnistaa ilmiön myös ammatillisissa konteksteissa. Auttajan varjo kätkee auttamisammatissa työskentelevän torjutut  puolet, mikä lisää riskiä varjon sijoittamiseen itsemme ulkopuolelle. Toisinaan halu säästyä omilta  avuttomuuden tunteiltamme saattaa naamioitua kutsumukseksi auttamistyöhön.

Parantava kohtaaminen kaikkialla vaatii kuitenkin uskaltautumista sinne, missä altistumme näkemään puutteet ja haavoittuvuudet myös omassa peilikuvassamme. Se vaatii uskaltautumista arvaamattomaan ja hallitsemattomaan. Sinne, missä auttajien, autettavien tai tutkijoiden sijaan onkin vain säröillä olevia, monin osin hauraita, puutteellisia ja vaillinaisia ihmisiä. Kohtaamiselle antautuminen on siksi ulkoista huolenpitoa vaikeampi tehtävä.

Vaikka ankarassa ja pärjäämistä ihannoivassa yhteiskunnassa on inhimillistä marginalisoida itsessään se, mikä tulee yhteisössä marginalisoiduksi, muodostuu keskeneräisyytemme tosiasiassa kohtaamisen esteeksi kuitenkin vain, jos emme suostu sitä näkemään. 

On nimittäin niin, että resurssi, josta kärsimme suurinta puutetta, on juurikin ihmisen kokoinen ihmisyys, joka antaa tilaa muidenkin vain ihmisen kokoiselle ihmisyydelle. Se luo tilan, jossa itsensä kohtaaminen ei merkitse perusturvallisuuden tuhoutumista.

Kohtaavammasta yhteiskunnasta unelmoidessamme illuusiomme meistä irrallaan olevasta, meitä viisaampien ihmisten tietoperustaisesti ja lukuisien projektien ja hankkeiden avulla rakentamasta, resursoimasta ja ylläpitämästä yhteiskunnasta saa meidät helposti unohtamaan, että maailmamme on meidän itsemme luoma. Yhteiskunta toteutuu tässä ja nyt, jokapäiväisissä vuorovaikutustilanteissamme.

”Rauhaan ei ole tietä. Rauha on tie.” sanoo Mahatma Gandhi. Samoin ajattelen kohtaavammasta yhteiskunnasta: Se on täällä heti, kun vain uskallamme valita kohdata, niin itsemme kuin toisemme.

Helena Hautala on sosiaalityön yliopisto-opettaja, sosiologian väitöskirjatutkija ja äiti, joka on elementissään uiskennellessaan erilaisissa maailmanhahmotuksissa pyrkien luomaan synteesiä. Helenaa kiinnostaa, kuinka systeemin tasot kertaavat toisiaan, yksilöllinen kollektiivista ja kollektiivinen yksilöllistä, ja miten näennäisesti erillinen onkin yhtä. Tärkeänä Helena pitää hereillä pysymistä syville, näkymättömille pohjavirtauksille ja ehdollistumille niin itsessään kuin ympäristössään. Tutkimuksessaan hän on kiinnostunut siitä, kuinka huono-osaisuutta ja hierarkioita rakenteellisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti tuotetaan. Helena löytää usein olennaisen näennäisen katvealueilta ja sanojen tuolta puolen, mutta unelmoi silti proosateoksen kirjoittamisesta.