Onko kärsimys arkinen vai filosofinen asia?

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Helena Krohn
6.4.2023

Kärsimyksestä on kirjoitettu niin paljon, että sanan äärelle pysähtyminen on sen suuruuden vuoksi liki mahdoton tehtävä. Yhtä mahdottomana voi ajatella kirjoittamista rakkaudesta tai kuolemasta. Kuitenkin, juuri tuohon triangeliin elämä kietoutuu. 

Kärsimykseen liittyvät filosofiset kysymykset ovat jokaiselle sukupolvelle yhä uudestaan ajankohtaisia.  Se mitä kärsimys on, muodostuu katsojan kohteeseen liittämien subjektiivisten tuntemusten sekä yhdessä luomiemme kulttuuristen arvojen pohjalta. Yksi kulttuurin tuottama kärsimyskertomus on pääsiäinen.  

Pääsiäisen alla puhutaan piinaviikosta. Piina on tuskaa, kidutusta ja kärsimystä. Se liittyy usein jonkun odotukseen, tuomioon tai vapautukseen.

Nykyihmisen suhde pääsiäiseen ei määrity pelkästään kärsimyksen kautta. Sen traditiot ovat yhä kuitenkin käyttövoimaa yhteiskunnassamme.

Ei ole ihme, että opiskeluaikana, lukiessani tieteellistä artikkelia pääsiäisen passiokertomuksista, minua alkoi spontaanisti itkettämään. Eläydyin artikkelissa kuvattuun kärsimykseen juuri siinä kohdassa, jossa Jeesus huutaa kovaan ääneen ristillä tunteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen. ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Hetkessä ei ole mitään, mikä osoittaisi kenenkään olevan Jeesuksen puolella. Hänen isänsä ja opetuslapset ovat hylänneet hänet, paikallaolijat pilkkaavat häntä. Koin epäreiluna sen, että kaikki hylkäsivät hänet. 

Voimme ajatella, että piinallisten jaksojen läpi kulkeminen tuottaisi kultivoitunutta ihmisyyttä tai kultivoitunutta inhimillistä viisautta. Tarkastelukulma tuntuu kuitenkin yksipuolisen epäreilulta sekä historiaa, että nykyisyyttä tarkastellessa.

Kärsimyksen ja piinaavan elämäntilanteen keskellä olevalle ihmiselle on turha sanoa rakkauden kantavan, jos ympärillä on pelkkää yhteydettömyyttä. 

Joskus piina on vailla lupausta tulevaisuudesta. On liian helppoa ohjeistaa astumaan rakentavasti ja systemaattisesti epämukavuusalueelle opettelemaan kärsimystä, sillä usein olemme tilanteeseen jotenkin heitettyinä, riippuvaisina muista kanssatoimijoista. Ympäristössä saattaa olla tuomitsevaa armottomuutta, jolloin piina on sellaista kärsimystä, jota on vaikeaa kannatella.

Kärsimys on hetki, jolloin virta puskee ihmistä jonnekin, missä hän kokee epämukavuutta.

Etsin elämänkaareltani kohtia, joissa elämän eteeni heittämän kysymyksen piinavuus on pakottanut ihmettelemään, päästämään irti tavanomaisesta, luopumaan, pysähtymään uuden äärelle, useimmiten kärsivällisesti odottamaan.

Piinaaviin kokemuksiin liittyy usein vastuuta, jossa tuntee kannattelevansa liian painavaa vesisaavia yksin. Piina on siten aina ajallinen prosessi. Ei ole tarjolla taikasanastoa, joka lopettaisi omasta tahdostamme kärsimyksen. 

Ei ole yhtä vastausta siihen, miten meidän tulisi kärsimykseen suhtautua. Vastaan taistelu on ollut mahdotonta. Ihmisen oma kohtalo on banaalin arjen kärsimyksessä usein tärkein kysymys. Se ohittaa järjestelmät, uskonnot tai poliittiset opit. Kärsimyksen merkitys rakentuu eletyissä hetkissä.

On vaikeaa, jopa valheellista uskotella ja ajatella, että uskonto tai tiede voisi tarjota yhtä kärsimystä kuvaavaa, tiivistettyä traktaattia helpottamaan syvää, henkilökohtaisesti koettua kärsimystä. Jumala saattaa kärsimyksen keskellä näyttäytyä poissaolevana, julmana ja raakana itsevaltiaana.

Kärsimys on ollut itselleni ensisijaisesti käytännöllisiä asioita. Piina on pitänyt otteessaan täysin maallisesti. Menetyksen hetkellä elämä on materiaa: on luovuttava autosta, allekirjoitettava papereita, soiteltava virastoihin.

Piinaavassa tilanteessa on eletty hetki ollut aina voimakas. Sohvalla kärsimyksen kanssa istuminen on tuntunut merkitystä ja täyteyttä elämään luovalta prosessilta. Olen laajentunut pohjalta, vaikka usein ajattelemme, että näköalat aukeavat huipulta, silloin kun on aurinkoista ja kirkasta, maisemat edessä ovat hurmaavia. Pohjallakin normaali muuttuu leveämmäksi, kaikki polun päät yhtäkkiä uudestaan avoimiksi. Juuri avoimuus, pelko tuntematonta kohtaan on ollut piinaavaa.  

Kuolema on yksi tunnetuimpia tuntemattomia. Olen järjestänyt vuosia kuolema-teemaista Ars Moriendi -festivaalia, jonka aikana on käynyt arkisen selväksi se, että kuoleman edessä on ihmisen alistuttava.

Olen tarvinnut oppaan kärsimykselleni. Löysin hänet Simone Weilistä, joka kirjoittaa kirjassaan Painovoima ja armo, että vain alistumalla ja rakkaudella tuskansa kohtaamalla voi kokea armoa.  Weilin vaatimus on hurja, sille on vaikea löytää perusteluja, varsinkaan, jos ei usko kärsimyksen mahdollisuuteen jalostaa meistä jotain inhimillisesti parempaa. Tiedän, ettei kukaan, jonka kanssa elämääni jaan, olisi voinut esittää minulle niin kohtuutonta pyyntöä, ilman että loukkaantuisin. Juuri nöyrtymistä ja alistumista olen Weilin kanssa opetellut. 

Toisaalta sirpaloituneessa yhteiskunnassa myös kärsimys on muuttunut vaihdettaviksi koodeiksi. Kun nostamme esille asiamme, odotamme, että joku toinen tarjoaa meitä tyydyttävän vastauksen. Ratkaisun uskotaan löytyvän jaetusta ymmärryksestä. Olen joutunut puolustautumaan kysyen: saanko käsitellä sisäistä kuohuntaani itse?

Kärsimyksen keskellä tarvitsemme silti joitain välineitä, jotka luovat siltaa tulevaisuuteen. Toivo on tulevaisuutta, mutta jopa liian lattea sana kärsimyksen kanssa jaettavaksi. 

Kauneinta on ollut se, kun ihminen ei ole hylännyt minua kärsimyksen äärellä. Jumalasta en kuullut mitään, vaikka hänen katsettaankin olen joskus piinaavalla hetkellä hakenut.  On varmaa, että kokemaamme kärsimykseen auttaa toisen ihmisen osoittama myötätunto, empatia sekä läsnäolo. 

Koko elämämme  tutkimme ja opettelemme ihmissuhteissamme erillisyyttä ja läheisyyttä. Joskus myös rakkaus aiheuttaa suurta kärsimystä. Rakkaudelta ei voi vaatia takeita, näyttöä tai vakuuksia, sillä se pakenee helposti vaatimusten edessä.  

Olen halunnut varhaisesta aikuisuudesta saakka elää ihmisen kokonaisen elämän. Se on tarkoittanut Jenni Vartiaisen laulamien sanojen mukaisesti elämää, jossa hän, joka selässä ristinsä kantaa, kohtalon haltuun itsensä antaa. Elämään kuuluvat huiput ja kuilut. Kukaan ei ruksita valmiilta paperilta kärsimyksiä, joita voivat olla sairastumiset, erilaiset menetykset, kuolema, pelot, taloudelliset vaikeudet, sydänsurut tai yksinäisyys.  

Orjantappurakruunua ei soviteta vapaaehtoisesti. 

Haluaisin nähdä kuolinilmoituksia, joissa lukee, kiitos vilpittömästä rakkaudesta ja huolenpidosta.

Helena Krohn (TM) on järjestänyt vuodesta 2019 Ars Moriendi -kuolemafestivaalia. Se on taidetta, kuolemantutkimusta, esitystapahtumia, keskusteluja ja ihmisiä yhteentuova alusta ja verkosto verkosto, jonka teemana on kuolema. Syntymä ja kuolema ovat ikuinen mysteeri, kuolevaisuutemme on läsnä joka hetki. www.arsmoriendi.fi

Krohn toimii Ihmisyyden monet puolet -blogin tuottajana. Kroh haluaa ymmärtää laajalla linssillä ihmisyyttä. Hän työskentelee kieli- ja kulttuuriryhmien opettajana Espoossa opettaen maahanmuuttajaoppilaita.