Paraskaan äiti ei kykene kantamaan kaikkea
Ihmisyyden monet puolet -blogi
Päätoimittajalta
14.5.2023
Äitienpäivä nostattaa pintaan valtavan määrän tunteita ja muistoja. Kiitollisuutta. Täyteyttä. Kaipausta. Syyllisyyttä. Vihaa. Pettymystä. Surua. Rakkautta. Ja kaikkia tunteita kerralla.
Tuskin mikään teema on yhtä latautunut kuin äitiys. Kaikilla meillä on ollut äiti, elämänantaja. Kohdussa ja vauvana olemme olleet äidistä täysin riippuvaisia. Mutta samalla olemme tavalla tai toisella jääneet vaille. Paraskaan äiti ei kykene näkemään, kantamaan ja tukemaan kaikkea. Jokin tarve tai osa on jäänyt vaille äidin hoivaa ja hyväksyvää katsetta. Tässä mielessä olemme kaikki hieman orpoja ja äitiä vaille.
Toivottavasti löydämme muista varhaisista suhteista täydentävän katseen ja kannattelua, sillä merkityksellisten toisten katseista rakennamme kuvaa itsestämme. Nuoruus- ja aikuisiän kriiseissä kohtaamme sen, mikä meissä on jäänyt vaille. Hyvässä tapauksessa kykenemme läheisten tai ammattilaisten avulla kohtamaan varhaiset kipupisteet. Vaikeissa vaiheissa katse omaa äitiä kohtaan voi olla syyttävä ja armoton. Valtava tarvitsevuus ja rakkaus nostattavat yhteen kietoutuneina pintaan myös vihaa ja pettymystä. Moni meistä etsii yhä äidin hyväksyvää katsetta. Mutta kukaan – edes äiti – ei kykene olemaan kannatteleva kaikkeus. Tämän vaillinaisuuden kanssa joudumme elämään. Meidän on määrä myös selvitä ilman äitiä.
Kun löydämme itsessämme yhteyden siihen, mikä on jäänyt pimentoon, elämä inhimillisen vajavaisuuden kanssa helpottuu. Äideillä ei ole kuitenkaan ole helppoa. Yhteiskuntatieteissä on puhuttu äitimyytistä, joka on äideille haitallinen yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteissa alitajuisesti vaikuttava sosiaalinen odotus. Myytin mukainen äiti antaa kaikkensa, eikä itse tarvitse mitään.
Nykyisin yhteiskuntatieteissä puhutaan intensiivisen äitiyden mallista, jossa lapsi nähdään haavoittuvana ja juuri äidin ensisijaista ja intensiivistä hoivaa tarvitsevana. Intensiivinen äiti asettaa lapsensa aina etusijalle. Muuten vaarana on, että virheet jättävät haavoja lapseen. Moni äiti antaa kaikkensa ja uppoaa äitiyteen tavalla, jossa on vaikea perustella omia tarpeita ja rajoja.
Mirjam Raudasojan psykologian alan väitöstutkimuksen mukaan suomalaiset pienten lasten äidit hahmottavat äitiytensä neljän eri kulttuurisen mallin välityksellä. Intensiivisen äitiyden mallissa korostuvat äitiyden luonnollisuus, tunnetyö ja asiantuntijatieto. Familistisessa mallissa nousee esiin perinteisen perhettä korostava käytännöllinen roolijako. Tasa-arvomalli korostaa jaettua vanhemmuutta ja vanhempien tasavertaisia rooleja. Tasapainomalli on ajattelumalleista armollisin. Siinä kritisoidaan jäykkiä ja vaativia vanhemmuuden malleja ja uskotaan perheiden monimuotoisuuteen. Monen äidin mielenmaisema on täynnä eriäänisiä ja vaikeasti yhteensovitettavia malleja.
Intensiivisen äitiyden ja vaativan työelämän risteyskohdassa äitiydestäkin voi tulla epävarmaa ja haavoittuvaista eli prekaaria. Lilli Rokkosen yhteiskuntatieteellisessä väitöskirjassa äitiys kietoutuu yhteen yhä haurastuvan ja epävarmemman työelämän kanssa. Äitiys on prekaaria, kun arjessa joudutaan käymään jatkuvaa neuvottelua hauraissa neuvotteluasemissa niin perheessä kuin työssä. On hurjaa olla samanaikaisesti kotona ja työelämässä haavoittuvissa positioissa ja myyttisten odotusten kohteena.
Suomalaiset äidit ovat maailman uupuneimpien joukossa. Armoa äideille, sitä tarvitaan!
Uupumisen taustalla vaikuttavat intensiivisen äitiyden odotukset, mutta myös yksilökeskeinen kulttuuri, jossa jokainen perhe huolehtii omista asioistaan. Suomalaisessa kulttuurissa äidit jätetään liian yksin. Vauvavuosi on monille ennennäkemättömän yksinäistä aikaa.
Samaan aikaan monen olo on raskas tahattoman lapsettomuuden takia. Tai lapsen menetyksen tuskasta: on yksinäistä olla äiti, jota muut eivät edes tunnista äidiksi. Tyhjä pesä voi tuntua koko kehossa.
Kuinka äitiyden ikiaikaiset tulkinnat kuvat ja symbolit puhuttelevat tässä ajassa? Syvyyspsykologiassa äitiyttä tarkastellaan arkkityyppinä, joka on kaikkina aikoina vaikuttanut eri kulttuureissa ja meissä. Arkkityyppinen äitiys on väkevää elämänvoimaa, jonka ytimessä on elämän kantaminen ja uuden elämän synnyttäminen, mutta myös sen sysääminen kasvuun.
Äitiyden voima on ruumiillista, mutta sen tulkinta symbolinen. Niinpä arkkityyppistä äitiyttä voi toteuttaa kuka vain millä vain elämänalueella: isä tai opettaja, koiranomistaja tai pääministeri. Äidin arkkityyppi ei kytkeydy mihinkään kategoriaan, eikä katso sukupuolta, vaikka se on luonteeltaan feminiinistä voimaa.
Niin kuin kaikilla arkkityypeillä, myös äidin arkkityypillä on voimansa ja pimeytensä. Äiti, joka ei anna lasten kasvaa erillisiksi, on eräänlainen syöjätär, joka syö lapsensa omaksi ravinnokseen. Toisaalta äiti, joka ei suostu symbioosiin on kuin jääkuningatar, joka jättää jälkikasvun yksin ulos.
Äiti voi myös itse joutua äidin arkkityypin valtaan ja kadottaa sen väkeviin voimiin itsensä. Näin käy helposti silloin, kun äitiydestä tulee muita elämänalueita vahvempi identiteetti. Äitimyytti ja intensiivisen äitiyden malli sanoittavat äitiyden kaiken nielevää voimaa, jossa oma itse, lapsi, ympäröivä kulttuuri ja jonkinlainen arkkityyppinen alkuvoima sekoittuvat toisiinsa. Ei ihme, että äidit uupuvat.
Äidin arkkityyppi muistuttaa meitä elämän kannattelevista voimista ja niiden vastavoimista. Ilman symbioosia ja kannattelua meistä kukaan ei olisi tähän saakka selvinnyt. Toisaalta terve kasvu edellyttää sitä, että äiti tarvittaessa jossain kohdassa evää hoivan ja työntää poikasen pesästä.
Ihmisyyden monet puolet -verkoston kantava ajatus on vahvistaa ymmärrystä ihmisyyden ruumiillisuuteen, tunteisiin, alitajuiseen, kuulumiseen ja syvemmän merkityksen kaipuuseen liittyvistä puolista. Ne tihentyvät äitiydessä.
Äitiys tarvitsee yhteiskunnallista arvonantoa. Ilman sitä ei ole elämää. On hurjaa antaa toiselle elämä ja sitten laskea irti yhä uudelleen ja uudelleen. Ja tehdä se koko ruumiilla. Äitiys täyttää, tyhjentää ja nostaa pintaan kaikki tunteet.
Äidit tarvitsevat tilaa ja vapautta elää ja kokea äitiyttä omilla tavoillaan. Äitiys tarvitsee itsekin kannattelua. Kuka on rinnalla silloin, kun toinen tarvitsee niin paljon, että happi meinaa loppua? Kuka kantaa hetken silloin, kun ei koskaan saanut lasta syliin? Kuka lohduttaa, kun on joutunut kivuliaasti laskemaan irti?
Kaisa Kuurne on Ihmisyyden monet puolet -blogin päätoimittaja, yhteiskuntatieteilijä, sosiologian dosentti ja kirjailija. Hän on tutkinut mm. synnytystä ja perhettä, elämän haavoittuvia hetkiä, merkityksellisiä suhteita, kuulumista ja yhteisöä. Hänestä ylikorostunut yksilöllisyys ja itsepärjäämisen eetos ovat vieraannuttaneet meidät elämän rajallisuudesta, arjen kohtaamisista ja huolenpidosta. Tieteellisen työn lisäksi Kaisa työskentelee arkkityyppisen syvyyspsykologian, joogan ja runouden parissa. Hän asuu Helsingin Tapanilassa, on pienen tyttären äiti ja kahden aikuisen pojan bonusäiti.
Aloituskuva: Petteri Karttunen
Henkilökuva: Liisa Takala