Sörkan päihteiden käyttäjää ei ole koko kylä kasvattanut, silti hän on yksi meistä

Ihmisyyden monet puolet -blogi

Keiju Vihreäsalo
3.6.2022

Päihteitä käyttävien tilanne on taas ollut näyttävästi esillä. Tällä kertaa siksi, että poliisilla on Helsingin Kalliossa kolmen viikon tehostettu valvontajakso, jonka tavoitteena on puuttua huumausainekaupan lisäksi alueen häiriökäyttäytymiseen www.hs.fi/kaupunki/helsinki/art-2000008809105.html

Tehovalvonta on herättänyt keskustelun turvallisuudesta kaduilla. Keskustelu kääntyy vaivattomasti vastakkainasetteluun, jossa he häiritsevät meitä. Päihteiden suurkuluttajat muuttuvat huomaamatta absoluuttisiksi toisiksi, vieraiksi ja erilaisiksi. Heidän elämänsä uhkaa meidän elämäämme. 

Häiriötä aiheuttavan käytöksen lisäksi on kyse stigmoista ja päihteiden käyttäjiä koskevista mielikuvista, oletuksista ja odotuksista. Keskusteluissa painottuu herkästi järjestyksen turvaaminen ja moraalin puute. Me haluamme järjestystä, heiltä puuttuu kyky siihen. Keskustelussa ihmisyys katoaa ilmiön alle. Päihteiden ja yksilön välille vedetään vaivattomasti yhtäläisyysmerkki. Päihde leimaa koko ihmisen. 

Miltä näyttää päihteidenkäyttäjä, jos päihteen sijaan kiinnitetään huomio ihmiseen?

— Sehän on itestä kii, sanoo nuorukainen. Hänet on huostaanotettu 11-vuotiaana. Sitä on seurannut ketju erilaisia laitoksia. Mietin, oliko se silloin hänestä itsestään kiinni? 

Kuulen lisää tarinoita päihteiden värittämästä nuoruudesta: Kaksi miestä raiskasi 14-vuotiaana. Ensimmäisen kerran suonensisäisiä kolmen aikuisen kanssa vessassa 13-vuotiaana. Aloin käyttämään päihteitä vitosella. Kovaa kamaa 15/16-vuotiaana. 

Oliko se itsestä kiinni silloin? Jollei silloin, mistä lähtien se alkoi olla itsestä kiinni? Tapahtuiko siirtymä kenties täysi-ikäistymisen myötä, 18-vuotissyntymäpäivänä? Vai joskus sitä ennen tai sen jälkeen? Milloin? Jos se ei ollut kiinni itsestä lapsena, missä vaiheessa se alkoi olla kiinni itsestä? 

Kuulemani tarinat ovat osa etnografista aineistoa ja haastatteluja, joita olen tehnyt kuluvana keväänä asunnottomien, päihteitä käyttävien nuorten kanssa. Tarinat paljastavat, miten ongelmallista on ajatella yksilöä rakenteista irrallisena rationaalisena toimijana, joka taustaansa ja tilanteeseensa katsomatta hallitsee elämänsä suuntaa. Että ihmisten elämä olisi vain ja ainoastaan hänen omissa käsissään, että kaikki olisi kiinni minusta itsestä.

Päihdeongelmat ovat vahvasti sosiaalisesti valikoivia. Todennäköisyys elämänhallinnan ongelmiin ei ole puhtaasti sattumanvaraista, vaan todennäköisempää siellä, missä taloudellisia ja sosiaalisia resursseja on vähemmän. Kun ajattelemme omien lastemme ja nuortemme kasvua korostamme hoivaa ja kasvatusta. Puhutaan rajoista ja rakkaudesta. Joskus todetaan, että koko kylä kasvattaa. Lapsen kasvatus on paitsi hänen perheensä, myös perhettä ympäröivän yhteisön asia. Lapsi tarvitsee välittämistä, hellyyttä, kohtaamista, opastamista ympäröivän maailman sääntöihin ja ajatteluun vihkimistä. Hoiva ja kasvatus kulkevat käsikkäin. On vaikea erottaa välittämisen ja opastamisen välistä työnjakoa. Jos toinen puuttuu, jää toinenkin vajaaksi. 

Haastattelemieni nuorten kohdalla tilanne on ollut toinen. Hoivan ja kasvatuksen välinen side on syystä tai toisesta katkennut, eikä sitä ole pystytty korjaamaan tai korvaamaan. Koko kylä ei ole kasvattanut heitä. Päinvastoin kylä on saattanut katsoa toisaalle, kun olisi pitänyt nähdä. Joskus lapsi tai nuori on suljettu ulkopuolelle. Et ole tänne tervetullut, mene muualle. Mitä kauemmas, sen parempi. 

Missä olivat koko kylä ja sen aikuiset? Oma perhe? Jollei oma perhe, palvelujärjestelmien turvaverkot, joita Suomessa on luotu ottamaan koppi silloin, kun oma perhe ei koppia pysty ottamaan. Kun lapsi tai nuori putoaa, kuka ottaa kiinni? Missä ovat hoiva ja kasvatus silloin? Vai oliko se itsestä kiinni, jo silloin?

Kun keskustellaan katujen turvallisuudesta, on välttämätöntä puhua myös päihdehuollosta. Eräässä kahvipöytäkeskustelussa valistunut kanssakeskustelija totesi, että päihteidenkäyttäjät eivät ole syrjäytyneet, vaan heidät on syrjäytetty. Eivät he itse päättäneet kävellä syrjään, keskikohdasta marginaaliin. He ajautuivat tilanteeseensa lukemattomien elämän risteyskohtien kautta. Risteyskohdissa ei ole ollut apua tarjolla tai sen saavutettavuus ja laatu on ollut heikkoa.

Päihteiden käyttö on lopputulos monen tasoisesta sekä inhimillisen toiminnan edellytyksiin että rakenteisiin liittyvästä systeemisestä kokonaisuudesta. Jokainen meistä on joskus tilanteessa, jossa avuttomuus, kuormittuminen, hätä tai traaginen sattuma lennättävät polvilleen. Mitä pienempiä olemme kun näin käy, mitä pahemmin jäämme yksin kun näin käy, sitä todennäköisempää on, että elämän traagisiin risteyskohtiin päätymisestä seuraa pysyvää haavoittumista. Päihteiden käyttäjilläkin on elämänhistoria. Lapsuus, muistot, pelot, traumat, parhaimmillaan myös onnen hetkiä. Tarinoiden risteyskohdissa on esimerkiksi yksinhuoltajia, joiden resurssit eivät riitä neuroepätyypillisen lapsen kanssa. Tai vanhempia, jotka eivät omalta päihdeongelmaltaan näe lasta, perhettään kauhun vallassa piteleviä isiä. Vanhempia, jotka olisivat tarvinneet apua omiin ongelmiinsa tai kasvatukseen. 

Risteyskohdista löytyy myös välinpitämättömiä tai jopa julmia opettajia ja järjestelmien välistä yhteistyökyvyttömyyttä. Joskus kyse ei ole vain risteyskohdista, vaan monisukupolvisista putkista. Niissä lapsen kohtalona on laitosarki, jossa nuorella ei ehkä ole ainuttakaan viranomaista, joka tuntisi hänen tilanteensa. Ei ainuttakaan luotettavaa aikuista.

Risteyskohtaan voi osua myös päihdehoidon ammattilainen, joka toteaa raiskatulle, että mitäs jos keskityttäisiin vain sun päihdeongelmaan? Et viitsisi takertua tollaseen.

Tarjolla on rajoja, muttei rakkautta. Koko kylä katsoo toisaalle. Montako risteyskohtaa on ohitettu, kun päihteidenkäyttäjä alkaa muiden silmissä näyttää ulkopuoliselta?

Takaisin Kallioon ja Sörkän kulmille: palvelujärjestelmien puutteet ja avun tarpeen kasautuminen selittävät tilanteita, joita helposti käsitellään järjestyshäiriöinä. Niistä puhuttaessa täytyy puhua myös haittoja vähentävästä työstä, kuntoutuksesta sekä ennaltaehkäisystä. Ongelmia ei ratkaista kaduilla tässä ja nyt, eikä kyse ole ainoastaan poliisin resurssein toteutettavasta työstä. Rakenteissa olevia ongelmia ei ratkaista hetkessä tehovalvonnalla. 

Palvelujärjestelmien ohella täytyy tarkastella myös toiseuttavaa ajattelua ja elämän risteyskohtia, joissa koko kylä katsoo toisaalle. Miten yhteiskuntamme synnyttää meitä ja heitä? Missä kaikkialla se tapahtuu ja miten hyväksymme sen?

Parkkiintuneen päihteidenkäyttäjän olemus voi harhauttaa kuvittelemaan, että näin on aina ollut. Hän syntyi heihin. Näiden ihmisten tarinoita kuunnellessa ei kuitenkaan voi olla näkemättä myös lapsen suojattomuutta ja tilanteeseen johtaneita syitä, syyntakeettomuutta ja yhteiskunnan turvaverkkojen huteruutta ja sattumanvaraisuutta. Apua tarvitseva ei sitä saanut. Meiltä. Hänen ongelmansa ei ole yksin hänen hartioillaan, vaan yhteinen. 

Otteita kenttätyöpäiväkirjasta (nimet on muutettu)

7.4.2022

Kaikki nukkuu. (…) Ihmetellään hetken nukkuvia nuoria ja ollaan yksimielisiä, ettei niitä viitsisi herättää, kun nukkuvat. (…) Nukkuvat kuin porsaat, toteaa keikkalainen, jonka nimeä en muista: todetaan tämä onnistumiseksi. Keikkalainen miettii sitä, että nuoret kokevat olevansa riittävän turvassa nukkuakseen sikeästi. Ovat täällä niin turvassa, että kun menevät kahdeltatoista nukkumaan, nukkuvat aamuun asti ja vaikka kävelisi niiden väleissä, ne ei herää. Ja kun ne ovat täällä turvassa, kadut ovat turvallisempia, toteaa keikkalainen. Hymistellään kaikki äitienergioissa.

19.5.2022

(Ruoan jälkeen) porukka hajaantuu, Tatu käy tupakalla. Hetken päästä kaikki on taas sohvalla. ´”Kylmä rinki” pyörii videolta. On hiljaista ja hämärää. Kun katson sohvalle, huomaan, että Pasi nukkuu edelleen. Titta nytkähtelee unissaan. Tatu nukahtaa aina välillä hetkeksi, mutta herää sitten. Ville nukkuu edelleen patjalla nurkassa. Katselen niitä, kirjoitan tekstiviestiä, ja ajattelen, että jos ne olisi mun lapsia, menisin sohvalle silittäisin niitä.

Keiju Vihreäsalo
VTT Keiju Vihreäsalo (ent. Yesilova) on post doc -tutkija Alkoholitutkimussäätiön rahoittamassa hankkeessa, jossa hän tarkastelee päihdenuorten toiseuttamista ja eriarvoisuuden rakentumista palvelujärjestelmissä. Aiemmin Vihreäsalo on tutkinut ydinperheymmärryksen historiallista muotoutumista ja perhepolitiikkaa; seksuaalikasvatusta ja seksuaalipolitiikkaa sekä viimeisimpänä häpeää, objektivointia ja vastarintaa synnytysväkivaltakokemuksissa. Hän on kirjoittanut myös narratiivisen tietokirjan rakkaudesta. www.keijuvihreasalo.com

Henkilökuva: Henri Sinisalmi